Orjapaasi

Kallion korkeimmalla kohdalla on aikoinaan ollut Skandinavian pronssikauden röykkiöhauta. Nykyään siitä on jäljellä enää 19 metriä halkaisijaltaan oleva pohjakiveys. Kaivauksissa paikalta on löydetty yksi paasiarkkuhauta sekä neljä polttohautausta. Paasiarkku on todennäköisesti aivan pronssikauden alkupuolelta ja polttohautaukset sen lopusta. Polttohautojen yhteydestä on löydetty pronssiset pinsetit sekä partaveitsi. Röykkiön reunaosaan on lisäksi tehty hautauksia vielä esiroomalaisella rautakaudella, joten paikka on ollut kalmistona useiden satojen vuosien ajan.

Orjanpaadenkallion itäpuoleisella juurella on vanha uhrilähde. Sen vedellä on sanottu olevan parantavia voimia ja lähteeseen on uhrattu kolikoita sekä muita arvoesineitä. Kasvillisuudeltaan Orjapaasi on maakunnallisesti arvokas kallioketo. Sen lajistoon kuuluvat muun muassa uhanalaiset kesämaksaruoho ja jalkasara. Orjapaasi on ollut mukana Museoviraston hoito-ohjelmassa vuodesta 1998 lähtien. [1]

Orjapaadenkallion nimen alkuperästä ei ole varmaa tietoa, mutta siitä on aikojen kuluessa liikkunut useita eri tarinoita.

Vanha kansanperinne liittää nimen muinaiseen orjakauppaan ja orjia kuljettaneisiin laivoihin, jotka olisivat lastanneet Orjapaadella meren pinnan aikoinaan ollessa korkeammalla. Tarinoihin liittyy uskomus, jonka mukaan paikalta löydetyt kallioon upotetut rautaiset renkaat olisivat laivojen kiinnittämistä varten. Orjapaaden rautarenkaat ovat kuitenkin isonjaon aikaisia maanmittareiden merkkejä. [2]

Arkeologi J. R. Aspelinille 1880-luvulla kerrotut tarinat väittivät Orjapaaden saaneen nimensä muinaisesta taistelusta, jossa kapinoineet orjat olisivat kallioilla tehneet vastarintaa. Jos tarinalla on yhtään todellisuuspohjaa, se saattaa liittyä rautakaudella Suomessakin käytössä olleeseen skandinaaviseen träl-järjestelmään, johon kuului orjien kaltaisen työvoiman käyttö.

Kyseessä voi olla myös muinaissuomalaisen korkealla olevaa paikkaa tarkoittaneen orsi-sanan johdannainen. Asiakirjoissa nimi Orjapaasi esiintyy ensimmäistä kertaa vasta 1700-luvun lopulla.

• Satakunnan kulttuuriympäristöt – eilen, tänään, huomenna, s. 246–249^{[vanhentunut linkki]}
• Tapio Salminen: Joki ja sen väki – Kokemäen ja Harjavallan historia jääkaudesta 1860-luvulle, Kokemäen ja Harjavallan kaupungit ja seurakunnat, s. 134.