Oradour-sur-Glane

Kun liittoutuneet nousivat maihin Normandiassa 6. kesäkuuta 1944, Ranskan vastarintaliike auttoi sotilaallista toimintaa häiritsemällä liikenne- ja viestiyhteyksiä. Waffen-SS:n 2. panssaridivisioona Das Reich oli etenemässä kohti rannikkoa ottaakseen osaa Normandian taisteluihin, mutta kohtasi jatkuvasti vastarintaliikkeen häirintää.[2]

Päivää ennen Oradourin joukkomurhaa, samainen divisioona syyllistyi 99 siviilin hirttämiseen Tullen kaupungissa kostona vastarintaliikkeen iskuista.[2]

SS-upseeri Adolf Diekmannin mukaan kaksi ranskalaista siviiliä oli väittänyt, että Oradourissa olisi yksi vastarintaliikkeen pesistä ja että siellä pidettäisiin vankina korkea-arvoista saksalaista upseeria. SS-miehet uskoivat kysymyksessä olevan kadonneen Sturmbannführer Helmut Kämpfen, 2. SS-panssaritiedustelupataljoonan komentajan. Kämpfeä ei koskaan löytynyt ja hänet on listattu kadonneeksi Ranskassa.

Oradour-sur-Glanen kirkon jäännökset.

4. Waffen-SS panssarikrenatöörirykmentti Der Führerin komentaja Adolf Diekmann piiritti Oradourin ja komensi kylän väen kokoontumaan torille papereiden tarkastusta varten. Naiset ja lapset kuljetettiin kirkkoon, samalla kun talot ryöstettiin. Samaan aikaan kylän miehet vietiin kuuteen latoon, joiden ulkopuolella konekiväärimiehet jo odottivat asemissaan.

Konekiväärit avasivat tulen tähdäten jalkoihin, jotta miehet jäisivät henkiin eivätkä pääsisi pakoon. Seuraavaksi SS-miehet levittelivät avuttomina makaavien haavoittuneiden päälle haketta ja sytyttivät ladot palamaan. Viisi miestä pääsi pakenemaan, 190 kuoli.

Seuraavaksi SS-miehet sytyttivät palopommin kirkossa. Osa naisista ja lapsista yritti paeta ikkunoista, törmäten konekiväärituleen. 247 naista ja 205 lasta kuoli. Yksi nainen, 47-vuotias kotirouva Marguerite Rouffance jäi henkiin. Hän oli paennut pienestä ikkunasta ja piileskellyt puskissa, kunnes saksalaiset lähtivät tuhottuaan kylän jäännökset yön aikana.

Kuuden joukkoteurastuksesta selviytyneen lisäksi noin kaksikymmentä kyläläistä oli paennut heti saksalaisten ilmaannuttua. Vajaan seitsemän sadan kyläläisen yhteisöstä 642 oli murhattu parin tunnin aikana.

Oradour-sur-Glanen keskustaa.

Diekmannin käsky oli kuulunut vaatia kylästä panttivankeja Kämpfen vapauttamiseksi. Diekmann oli toiminut kylässä oma-aloitteisesti, tosin divisioonan komentaja Heinz Lammerding oli määrännyt, että vastarintaa vastaan tulee käyttää kovia otteita.

Vastalauseita joukkomurhan johdosta esittivät muun muassa sotamarsalkka Erwin Rommel, alueen komentaja kenraalimajuri Walter Gleiniger ja Vichyn hallitus. Asiasta määrättiin tutkinta, mutta Diekmann ja suuri osa mukana olleista kaatuivat pian Normandian taistelun aikana. Saksan asevoimat tai natsi-Saksan hallinto ei rankaissut yhtäkään joukkomurhaan osallistunutta.

Oradour-sur-Glane ei ollut ainutlaatuinen tapahtuma natsi-Saksan valtaamilla alueilla. Vastaavia kostotoimia harjoitettiin Ranskan lisäksi myös Kreikassa, Jugoslaviassa, Italiassa, Puolassa ja varsinkin Neuvostoliitossa.

Kenraali Charles de Gaulle kielsi kylän jälleenrakentamisen ja vaati sen säilyttämistä sellaisenaan. Oradour-sur-Glane toimii vieläkin muistomerkkinä natsimiehittäjien julmuudesta. Sen läheisyyteen on rakennettu uusi kylä.^lähde?

Sodan jälkeen 1953 Bordeaux’ssa käytiin sotaoikeudenkäynti, jossa oli 21 noin 65 sodasta selvinneestä joukkomurhaan osallistuneesta noin 200 SS-miehestä. Syytetyt tuomittiin, mutta 14 heistä oli elsassilaisia, Ranskan kansalaisia, jotka sodan aikana oli käsitetty kuuluvaksi suur-Saksaan. Heille myönnettiin täysi armahdus, vastoin yleistä mielipidettä. Vuoteen 1958 mennessä saksalaisetkin tuomitut oli vapautettu. Myös SS-divisioona Das Reichin komentaja Heinz Lammerding loi menestyksekkään uran liikemiehenä ja kuoli 1971.^lähde?

Vaikka maata kesästä 1940 miehittäneet saksalaiset olivat suhtautunut ranskalaisiin verrattain lempeästi, Oradour-Sur-Glanen joukkomurha osoitti, kuinka sotatilanteen kiristyminen lisäsi natsi-Saksan sotilasyksiköiden väkivallan kovuutta myös lännessä. Itärintamalla saksalaisten suorittamat joukkomurhat ja siviilien teloitukset olivat tavallisia sodan alusta asti.[3] Myös Oradourin joukkomurhaan syyllistynyt yksikkö oli kahden ja puolen vuoden itärintamapalveluksen raaistama.[2]