Persianlahden sota
Persianlahden sota eli operaatio Desert Storm (suom. Aavikkomyrsky) oli sota, joka käytiin Irakin ja yhdysvaltalaisen kenraali Norman Schwarzkopfin johtaman monikansallisen liittouman välillä vuonna 1991.
| Persianlahden sota | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 | |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
|
|||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
666 000 |
360 000 | ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
Vihollisen tulituksesta kuolleet: 190 kuoli, 719 haavoittui, 41 vangittiin, (Kuwaitilaisten tappiot tuntemattomat, mutta ainakin 605 kadonnutta) |
25 000 kuoli, | ||||||||
|
Siviilikuolemat: noin 3 664 irakilaista siviiliä, 2 israelilaista siviiliä ja 230 haavoittunutta | |||||||||
.svg.png.webp){kind=small}
.svg.png.webp){kind=small}
.svg.png.webp){kind=small}
Irakin hyökkäys Kuwaitiin 2. elokuuta 1990 johti välittömästi YK:n turvallisuusneuvoston vaatimukseen Irakin joukkojen vetäytymiseksi ja Irakia vastaan asetettuihin talouspakotteisiin. Yhdysvallat ryhtyi myös pikaisesti lähettämään joukkoja Persianlahden alueelle (operaatio Desert Shield, suom. Aavikkokilpi), ilmoittaen joukkojen välittömäksi tehtäväksi Saudi-Arabian puolustamisen. Kun kansainvälisen yhteisön poliittinen painostus ei saanut Irakin presidentti Saddam Husseinia vetämään Irakin joukkoja Kuwaitista, salli YK:n turvaneuvosto myös voimakeinot miehittäjän karkottamiseksi maasta. Yhdysvallat kokosi seuraavien kuukausien aikana 34 maan liittouman Irakia vastaan ja siirsi Persianlahdelle yhteensä noin 575 000 sotilasta. 12. tammikuuta 1991 Yhdysvaltain kongressi antoi presidentille valtuudet sotilaallisen voiman käyttöön Irakin ajamiseksi Kuwaitista.
Sodan syyt
Kuwait ja Yhdistynyt kuningaskunta allekirjoittivat 1899 sopimuksen, jonka mukaan Iso-Britannia hoitaa maan ulkopolitiikan sekä ulkomaille tapahtuvan kaupan. Sopimuksen syntyyn vaikutti Saksan keisarikunnan imperialismi alueella. Britannia suojasi maata ensimmäisessä maailmansodassa, jonka seurauksena Arabian niemimaata hallinnut Osmanien valtakunta hajosi ja alueelle syntyi useita uusia valtioita, kuten Irak. Alueen jako ei ottanut huomioon alueen heimorajoja eikä eri alueiden erilaisia kulttuuritaustoja.[1]
Alueelta löytynyt öljy ja sen käytön jatkuva lisääntyminen sekä sitoutuminen valtioiden taloudellisiin ja poliittisiin etuihin nosti alueen merkitystä. Kuwaitin julistauduttua itsenäiseksi Isosta-Britanniasta 19. kesäkuuta 1961 Irak kieltäytyi tunnustamisesta ja samalla ilmoitti alueen kuuluvan itselleen. Hyökkäyksen uhatessa Kuwait pyysi apua entiseltä emämaaltaan, jonka sotilaallinen väliintulo heinäkuussa 1961 esti tapahtumien etenemisen.[2]
Irak aloitti vuonna 1980 Irakin–Iranin sodan, joka Iranin takia pitkittyessään ajoi Irakin valtaviin velkoihin. Tukholman kansainvälisen rauhantutkimusinstituutin (SIPRI) arvion mukaan Irak käytti raskaan aseistuksen ostamiseen vuosina 1984–1989 liki 12 miljardia dollaria. Irak oli ollut Neuvostoliiton aseteollisuuden paras asiakas, mutta myös länsimaat, etenkin Ranska ja Saksa, olivat hyötyneet asekaupasta Irakin kanssa. Vasta vuonna 1987 suurvallat ryhtyivät tositoimiin lopettaakseen sodan, jossa jo toista miljoonaa ihmistä oli saanut surmansa. Siihen mennessä oli tullut selväksi, ettei Iranin uskonnollista johtajaa ajatollah Khomeinia pystyttäisi kukistamaan, ja sodan osapuolet olivat valmiit tasapeliin. Vuonna 1988 päättyneen sodan jälkeen Irak oli velkaa varsinkin Kuwaitille. Irakissa oltiin muille arabimaille katkeria siitä, etteivät ne olleet tukeneet Irakia kyllin sen taistelussa Iranin islamilaista šiiafundamentalismia vastaan[3][4].
Historiallisten syiden lisäksi ainakin viittä eri syytä joko yhdessä tai erikseen voidaan pitää hyökkäyksen syynä. Nämä ovat[5]:
- Irak ei kyennyt maksamaan Irakin-Iranin sotaan saamaansa 80 miljardin dollarin lainaa takaisin, jolloin maa väitti käyneensä sotaa Kuwaitin ja Saudi-Arabian etujen vuoksi. Kuwait pysyi tiukkana ja vaati lainaamiensa 65 miljardin dollarin takaisinmaksua tarjoten Irakille taloudellisen ja sisäpoliittisen syyn hyökkäykselle.
- Kuwaitin rikkaudet helpottaisivat Irakin talousongelmia
- Kuwaitin poraukset miehittämättömällä raja-alueella Rumailassa
- Öljyn ylituotanto, joka oli leikannut alueen maiden öljytuloista merkittävän osan.
- Lopullisen syyn Saddam sai, kun Kuwaitin emiiri kieltäytyi ehdotetusta rauhanneuvottelusta vedoten Arabiliiton samanaikaiseen kokoontumiseen.
Irakin johtaja Saddam Hussein syytti toukokuun 1990 Arabiliiton huippukokouksessa joitain arabimaita öljyn myymisestä polkuhintaan[3]. Saddam uhkasi 17. heinäkuuta 1990 käyttää voimakeinoja Kuwaitin ylituotannon ja alihinnoittelun estämiseksi. Saddam väitti Kuwaitin ja Arabiemiraattien toimien vieneen Irakilta 14 miljardia dollaria öljytuloina. Heinäkuussa OPEC päätti nostaa öljyn hintoja ja asetti tuotantokiintiöt. Silti Irakin ulkoministeri Tariq Aziz sanoi Kuwaitin vieneen Irakin öljyä maiden väliseltä puolueettomalta alueelta. Aziz otti Kuwaitille takaisin maksettavista lainoista kaksi miljardia dollaria pois[6].
Irak keskitti 24. heinäkuuta 1990 30 000 sotilasta Kuwaitin vastaiselle rajalle. Egyptin presidentti yritti sovitella kiistaa käymällä Irakin, Kuwaitin ja Saudi-Arabian pääkaupungeissa. 25. heinäkuuta Yhdysvaltain Irakin suurlähettiläs sanoi Saddamille, ettei Yhdysvallat sekaannu arabien keskinäisiin selkkauksiin, mutta suojellakseen ystäviä on valmiina käyttämään voimaa. Irak jatkoi armeijansa lisäämistä Kuwaitin vastaisella rajalla. 17. heinäkuuta Kuwait suostui muihin Irakin korvausvaatimuksiin Warbajin ja Bubijanin saarten luovuttamista lukuun ottamatta. Pari päivää myöhemmin Jordanian kuningas Husseinin sovitteluyritys meni pieleen, ja heinäkuun viimeisenä päivänä pidetyt Irakin ja Kuwaitin kahdenkeskiset neuvottelut kariutuivat[6].
Ennen hyökkäystä Kuwaitiin Saddam Hussein oletti, ettei hänen tarvitsisi sen johdosta pelätä kansainväliseltä yhteisöltä enempää kuin moitteita. Irakin hyökättyä Iraniin syyskuussa 1980 oli kulunut viikko ennen kuin YK:n turvallisuusneuvosto oli ylipäätään saatu koolle. Kun turvallisuusneuvosto oli vihdoin kokoontunut, se oli tyytynyt kehottamaan osapuolia lopettamaan sotatoimet tuomitsematta Irakia hyökkääjäksi. Tämän jälkeen oli kulunut kaksi vuotta ennen kuin turvallisuusneuvosto oli jälleen käsitellyt Irakin-Iranin sotaa, mutta silloinkaan ei ollut pystytty sopimaan mistään toimista sen suhteen. Vasta syksyllä 1983, kun YK:n pääsihteerin Javier Pérez de Cuéllarin johtamissa tutkimuksissa oli saatu todisteet siitä, että Irak oli käyttänyt kemiallisia aseita iranilaisia ja oman maan kurdeja vastaan, turvallisuusneuvoston puheenjohtaja oli julkisesti nuhdellut Irakia. YK:n turvallisuusneuvoston voimattomuus suhteessa Irakin-Iranin sotaan oli johtunut suurelta osin siitä, että Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat – keskinäisistä erimielisyyksistään huolimatta – antaneet hiljaisen hyväksyntänsä yhteisen vihollisensa, Iranin uskonnollisen johtajan Khomeinin kukistamiselle.[7]
Kuwaitin miehitys
- Pääartikkeli: Kuwaitin miehitys
Irakin ja Kuwaitin edustajat tapasivat 30. heinäkuuta 1990 Jeddassa, Saudi Arabiassa sopien öljyn tuotannosta sekä maiden raja-alueiden hallinnasta, mutta Irak aloitti hyökkäyksensä neuvottelujen kestäessä 2. elokuuta kello 2 aamuyöstä Bagdadin aikaa. Kolme Irakin tasavaltalaiskaartin divisioonaa ylitti maiden välisen rajan. Yksi divisioonista hyökkäsi rantatietä pitkin Kuwait Cityyn, toinen valtasi sisämaan öljykentät ja kolmas siirtyi Saudi-Arabian vastaiselle rajalle estämään mahdollisten apujoukkojen saapumisen.[1]
Kuwaitin joukot kävivät kolmipäiväisen puolustussodan, jonka aikana Kuwaitin maa-, ilma- ja merivoimat tuhottiin tai pakotettiin vetäytymään maasta. Kuwaitin emiiri šeikki Jabir al-Ahmad al-Jabir al-Sabah pakeni helikopterilla Saudi-Arabiaan, jonne hän perusti pakolaishallituksen. Kuwait oli vallattu 3. elokuuta. Seuraavana päivänä Irakin joukot ryhmittyivät maan etelärajalle estääkseen ulkopuoliset hyökkäykset ja mahdollistaakseen etenemisensä Saudi-Arabiaan. Mikäli Irak valtaisi Saudi-Arabian se valvoisi 45 prosenttia maailman öljyvaroista sekä muuttuisi arabimaailman johtajaksi.[1]
Reaktiot maailmalla
Arabiliitto kutsui Irakin tekemän Kuwaitin valtauksen takia arabimaat hätäkokoukseen. Myös YK:n turvallisuusneuvosto kokoontui poikkeuksellisesti. Irakia tukenut Neuvostoliittokin vaati Irakia vetäytymään pois Kuwaitista. Irakin ja Kuwaitin Yhdysvalloissa, Isossa-Britanniassa ja Ranskassa olleet rahavarat jäädytettiin. YK julisti viikon kuluttua Kuwaitin liittämisen Irakiin laittomaksi ja asetti samalla Irakille talouspakotteet[6]. YK:ta kiinnosti myös Irakin ottamien länsimaisten panttivankien kohtalo. Yhdysvallat uhkaili Irakia voimankäytöllä, samoin Iso-Britannia. 14. lokakuuta Liittouma aloitti propagandakampanjan Irakia vastaan muun muassa syyttämällä Irakia sotarikoksista Kuwaitin valtauksen yhteydessä, joita ei kuitenkaan sodan jälkeen pystytty näyttämään toteen. YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi marraskuun lopussa 1990 voimankäytön päätöslauselmassaan 678, jos Irak ei poistuisi Kuwaitista 15. tammikuuta 1991 mennessä. Myös Suomi, joka oli tuolloin turvallisuusneuvoston jäsen, äänesti päätöslauselman hyväksymisen puolesta. Suomen kannan esitti YK-suurlähettiläs Marjatta Rasi presidentti Mauno Koiviston ja ulkoministeri Pertti Paasion valtuuttamana.[8]
Syksyn 1990 aikana myös sodan vastustajat aktivoituivat. Krooninen amerikkalaisvastaisuus alkoi nostaa päätään Länsi-Euroopassa ja varsinkin Ranskassa. Kyseltiin, oliko Kuwait oikeastaan pelastamisen arvoinen valtio. Kriitikoiden mielestä se oli kuin suuri perheyhtiö, jonka varallisuutta emiiri ja hänen laaja sukunsa surutta tuhlasivat. Myös Yhdysvalloissa arvosteltiin presidentin politiikkaa ja pelättiin Kuwaitista koituvan Yhdysvalloille "uusi Vietnam". Yhdysvaltain puolustusvoimien komentaja kenraali Colin Powell – Vietnamin sodan veteraani – oli sitä mieltä, että sotaa ei pitäisi aloittaa ennen kuin olisi varmuus sen pikaisesta päättymisestä. Suomen äänestyskäyttäytyminen YK:n turvallisuusneuvostossa herätti kotimaassa jonkin verran keskustelua ja epäilyjä siitä, oliko Suomi luopumassa puolueettomuuspolitiikastaan. Suomen ratkaisua helpotti kuitenkin se, että suurvallat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto olivat syntyneessä tilanteessa samalla puolella.[9]
Persianlahden kriisi oli Yhdysvaltain presidentin George Bushin ja Neuvostoliiton presidentin Mihail Gorbatšovin keskustelujen pääaiheena heidän tavatessaan Helsingissä syyskuussa 1990. Helsinki valittiin kokouspaikaksi vain viikon varoitusajalla, ja tapaamista isännöi presidentti Mauno Koivisto. Bushin ja Gorbatšovin yksimielisessä julkilausumassa vaadittiin Irakin välitöntä vetäytymistä Kuwaitista ja Irakin ottamien ulkomaisten panttivankien vapauttamista sekä painotettiin kriisin ratkaisemista rauhanomaisin keinoin. Julkilausumassa ei suoraan otettu kantaa siihen, mitä tapahtuisi, jos Irakin vastaiset pakotteet eivät osoittautuisi riittäviksi, mutta George Bush ei sulkenut pois voimankäytön mahdollisuutta.[10] Myös Mauno Koivisto oli Yleisradion TV-uutisten haastattelussa syyskuun alkupäivinä vaatinut ehdoitta Irakin vetäytymistä Kuwaitista ja ulkomaisten panttivankien vapauttamista, mitä pidettiin poikkeuksellisen jyrkkänä kannanottona tasavallan presidentiltä.[11]
Suomessa hallitus alkoi 14. syyskuuta 1990 painattaa polttonesteiden säännöstelykuponkeja Kuwaitin kriisin mahdollisesti aiheuttaman polttoainepulan varalta.[12] Lokakuun lopulla 1990 kansanedustajat Pekka Haavisto (Vihr.), Saara-Maria Paakkinen (sd.) ja Marjatta Stenius-Kaukonen (Vas.) sekä kuukautta myöhemmin kansanedustaja Paavo Väyrynen (Kesk.) ja pankinjohtaja Ulf Sundqvist (sd.) kävivät Irakissa neuvottelemassa suomalaisten panttivankien vapauttamisesta. Kaikki 14 suomalaista panttivankia pääsivät takaisin kotimaahan joulukuun loppuun mennessä.[13]
Odotettaessa Saddam Husseinin reaktiota YK:n turvallisuusneuvoston uhkavaatimukseen monet asiantuntijat ennustivat sodasta pitkää ja tuskallista. Irakilla oli lähes miljoonan miehen armeija, ja sen sotilaat vannoivat televisiokameroiden edessä puolustautuvansa viimeiseen mieheen saakka vihollista vastaan.[14] Turvallisuusneuvoston asettama takaraja Irakin vetäytymiselle Kuwaitista umpeutui 15. tammikuuta 1991 Saddamin osoittamatta pienimpiäkään merkkejä taipumisesta.[15]
Ilmasota
Yhdysvallat, Yhdistynyt kuningaskunta ja yhdeksän muuta maata vastasi Saudi-Arabian elokuiseen avunpyyntöön lähettämällä ilmavoimien yksiköitä alueelle. Liittoumalla oli alueella 7. elokuuta 1990 323 lentokonetta, joiden määrä kasvoi niin, että 12. elokuuta alueella oli jo 501 lentokonetta, 11. syyskuuta 1 220 lentokonetta ja 17. tammikuuta 2 430 lentokonetta ja lopulta 24. helmikuuta 2 790 lentokonetta. Alueella oli esimerkiksi 46 prosenttia Yhdysvaltain ilmavoimien taisteluyksiköistä.[16]
Liittouma käynnisti irakilaisten häätämiseksi Kuwaitista ilmapommitusoperaation 17. tammikuuta 1991. Pommituksiin käytettiin risteilyohjuksia ja täsmäpommeja. Täsmäiskujen yleisyyden takia sotaa voi kutsua ensimmäiseksi hi-tech-sodaksi. Ilmapommitusten tehtävänä oli musertaa Irakin armeijan komentorakenne, ilmapuolustus ja taistelutahto. Hyökkäyksiä tehtiin sotilaskohteiden lisäksi myös joihinkin muihin strategisiin voimalaitoksiin, siltoihin, asevarikkoihin ja kemiallisten aseiden tuotantolaitoksiin.lähde?
Siviilitappiot
Irakilaisia siviilejä kuoli sodassa 2 278, ja haavoittui tai vammautui 5 965.[17]
Ilmaiskuilla oli erityisen tuhoisa vaikutus Irakin sähköverkkoon. Yksitoista Irakin kahdestakymmenestä päävoimalaitoksesta tuhoutui. Yhdysvaltain ulkoministeri James Baker oli varoittanut Genevessä Irakin varapääministeri Tariq Azizia, että Irak pommitetaan takaisin kivikauteen[18] Tämä lähes pitkin paikkansa, kun sähköntuotannosta oli pommitusten jälkeen jäljellä 4 %. Ilmaiskuilla tuhottiin myös Irakin suurimmat padot, useimmat pumppuasemat ja monet jätevesipuhdistamot. Tällöin Irakista tuli sähkön, puhtaan veden ja viemäröinnin alalla yksi huonoiten varustetuista arabimaista, kun se oli ollut ennen sotaa kärkisijoilla.lähde?
Ilmaiskut vaikeuttivat tuntuvasti elämää Bagdadissa jo kahden pommitusviikon jälkeen. Sähköt olivat poikki ja juomavedestä oli puute monin paikoin. Ruoasta oli jatkuva pula, ja asukkaille ei enää jaettu polttoainetta. Siviilien asunnot kärsivät pahoin ilmapommituksista[19]. 14. helmikuuta 1991 Yhdysvaltain ilmavoimien pudottamat laserohjatut pommit räjähtivät ydinsodan kestäväksi aiotussa pommisuojassa Amiriyahissa. GBU-27-pommi oli räjähtänyt läpäistyään ensin kolmen metrin betonikuoren. Tämän jälkeen tuli toinen pommi, joka teki varsinaisen tuhon. Räjähdyksen tuloksena arviolta neljäsataa pommisuojassa ollutta siviiliä kuoli. Osa kuoli vesisäiliön veden kiehuessa ja kastellessa ihmiset. Suurin osa kuolleista oli naisia ja lapsia. Kesti neljä tuntia ennen kuin palomiehet pystyivät raivaamaan tien auki bunkkeriin. Yhdysvaltain ilmavoimat olivat luulleet, että bunkkeri olisi sotilaallinen johtokeskus, ja prikaatinkenraali Richard Neal syytti Saddamia siviilien sijoittamisesta tähän bunkkeriin tarkoituksella. Tapaus herätti länsimaissa ja arabimaissa laajoja protesteja Yhdysvaltoja vastaan[20]. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA oli valinnut Amriyahin kohteeksi, ja tämän jälkeen CIA:lta ei kysytty pommituskohteiden valinnassa neuvoja[21].
Maasota
Helmikuun 24. Yhdysvaltain johtama liittouma käynnisti maahyökkäyksen, joka kukisti ilmaiskujen nujertaman Irakin armeijan varsin helposti ja ajoi sen pakosalle Kuwaitista. Vetäytyessään Irakin armeija tuhosi ja ryösti omaisuutta Kuwaitista, sytytti lukuisia öljylähteitä tuleen ja laski öljyä Persianlahteen.
Irakin vanha liittolainen Neuvostoliitto teki sodassa tulitaukoesityksen ja saikin tappion kärsineen Irakin lupaamaan vetää joukkonsa Kuwaitista. Liittouma ei esitystä tässä vaiheessa enää hyväksynyt vaan sen tavoitteena oli tuhota Saddam Husseinin sotilaallinen mahti ja Al-Kuwaitiin mottiin jäämässä olevat Irakin vakinaisen armeijan joukot, kansalliskaartilaiset (Saddam Husseinin eliittijoukot) sekä palestiinalaismilitantit. Irakilaisten (Al-)Kuwaitissa ollut armeijakunta alkoikin vetäytyä takaisin Irakiin yhtenä valtavana autosaattueena ja muutamana pienempänä saattueena.
Aavikolla kulkeva saattue oli erityisen helppo maali täydellisen ilmaherruuden saavuttaneelle liittoumalle, ja saattuetta tulittaneet nimittivätkin tapausta "kalkkunan ampumiseksi" (engl. Turkey shoot; yhdysvaltalainen sanonta, joka kuvaa erityisen helppoa maalitaulua). Kriitikkojen mielestä kyseessä ei ollut varsinaisesti taistelu vaan yksipuolinen tuhoaminen. Oman traagisen sävynsä tuovat saattueessa todennäköisesti olleet kuwaitilaiset panttivangit, ihmiskilvet.
Sotilaskalustoa, ajoneuvoja, ryöstösaaliista ja ihmisten palaneita ruumiita täynnä ollut kilometrien mittainen tieosuus tunnettiinkin pian nimellä Kuoleman moottoritie (engl. Highway of death). Tien varrelle jäänyt käyttökelpoinen omaisuus hävisi ryöstelijöiden ja keräilijöiden mukaan. Romut raivattiin tien sivuun. Kuolleet haudattiin lähistölle joukkohautoihin. Vainajien määrää ei tällöin laskettu. Autonromutkin on sittemmin siivottu pois omaan "joukkohautaansa".
Helmikuun 27. liittouman joukot ilmoittivat vapauttaneensa Kuwaitin ja 28. helmikuuta Yhdysvallat julisti sata tuntia kestäneen maasodan päätteeksi tulitauon.
Tappiot
Arviot Irakin armeijan menetyksistä vaihtelevat 20 000 ja 100 000 kuolleen välillä. Haavoittuneiden määrä on korkeimmillaan arvioitu 300 000:ksi, mutta todellinen luku lienee huomattavasti alempi. Irakin hallituksen ilmoituksen mukaan pommituksissa kuoli 2 300 irakilaista siviiliä.
Yhdysvaltain johtaman liittouman tappiot olivat virallisen ilmoituksensa mukaan 378 kuollutta ja 1 000 haavoittunutta. Sodan jälkeisinä vuosina tuhannet Persianlahden sodan veteraanit ovat kärsineet Persianlahden syndroomasta, jonka syyksi on epäilty muun muassa altistumista kemiallisille aseille, käytettyjä köyhdytettyä uraania sisältäviä ammuksia ja sotilaille annettuja pernaruttorokotteita. Persianlahden syndrooman syyt ja olemassaolo ovat yhä kiistanalaisia.
Irakin ohjusiskut Tel Aviviin ja Riadiin
Irak ampui 12 scud-ohjusta 18. tammikuuta 1991 Israeliin. Hyökkäyksen kohteet olivat Tel Avivin ja Haifan kaupungit. Kaksitoista ihmistä kuoli ja aineelliset vahingot olivat suuret. Yhdysvallat kehotti Israelia pidättäytymään sotilaallisista vastatoimista.
Scud-iskut olivat kohdistuneet myös Saudi-Arabian pääkaupunki Riadiin ja Dhahranin satamakaupunkiin. Yhdysvallat toimitti Israeliin Patriot-ilmatorjuntaohjuksia. Ohjusiskuilla Irak yritti saada Israelia mukaan sotaan ja rikkoa siten liittoutuman arabirintaman. Israel pidättäytyi kostamasta yhä uusia ohjusiskuja.
Kuwait sodan jälkeen
Irakin miehitysjoukot ja omalta osaltaan myös liittouman joukkojen pommitukset olivat raunioittaneet Kuwaitin. Suuri osa rakennuskannasta ja infrastruktuurista (tiet, sillat, sähkö, vesihuolto ja tietoliikenneyhteydet) oli tuhoutunut. Irakin joukot olivat perääntyessään noudattaneet poltetun maan taktiikkaa ja jättäneet jälkeensä miinakenttiä. Tuhojen rahalliseksi arvoksi laskettiin noin 50–60 miljardia Yhdysvaltain dollaria ja niiden korjaamisen uskottiin vievän useita vuosia. Kuwaitin jälleenrakennuksen tarjoamista rakennusurakoista ja muista kaupoista alettiin kilpailla heti sodan päätyttyä. YK:n turvallisuusneuvosto vaati Irakia korvaamaan Kuwaitille aiheuttamansa vahingot, vaikka Irakilla uskottiin tuskin olevan vuosiin millä maksaa. Pahinta tuhoa Irakin joukot aiheuttivat sytyttämällä vetäytyessään räjähteiden avulla tuleen yli 600 Kuwaitin noin 900 öljylähteestä; räjähteet oli asetettu paikoilleen jo syksyn 1990 aikana. Tämä aiheutti paitsi Kuwaitin tärkeimmän elinkeinon lamautumisen vuosiksi eteenpäin, ennen kaikkea valtavat ympäristötuhot, joiden laajuutta ja seurauksia osattiin aluksi vain arvioida.[22]
Kun Yhdysvaltain joukot vapauttivat Kuwaitin, tavallisen kansan ongelmat siellä jatkuivat ja jopa pahenivat. Al-Sabahin hallitus alkoi jahdata palestiinalaisia samalla, kun jätehuolto ei toiminut, ja ruoasta ja vedestä oli paha pula[23]. Ulkomaalaisia, kansanvaltaa ja palestiinalaisia vastustavia kuolemanpartioita toimi maassa, ja niiden väitettiin olevan hallituksen luomia. Esimerkiksi Irakista sotavankeudesta palanneet upseerit olivat tyytymättömiä hallitsevaan emiirisukuun.lähde?
Uusi maailmanjärjestys
Yhdysvaltain presidentin George H. W. Bushin neuvonantajat julistivat "uuden maailmanjärjestyksen" syntyneen Persianlahden sodan seurauksena, mikä tarkoitti, että YK:n kollektiivinen turvallisuusjärjestelmä alkaisi vihdoin toimia. YK:n peruskirjan mukaan turvallisuusneuvoston viisi pysyvää jäsenmaata Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska ja Kiina toimivat "maailmanpoliiseina" pitäen "häirikkövaltioita" kurissa. Todellisuudessa Persianlahden sota paljasti YK:n turvallisuusjärjestelmän auttamattomasti vanhentuneeksi. Sodan aikoihin Neuvostoliitto oli jo hajoamistilassa – kansainvälisen huomion kohteena olivat alkuvuonna 1991 myös tapahtumat Baltian maissa ja Kaukasiassa – ja Kiina paini omien sisäisten ongelmiensa kanssa. Kansainvälisen politiikan painopisteen siirryttyä pysyvästi Euroopan ulkopuolelle Yhdistynyt kuningaskunta ja Ranska olivat menettäneet alkuperäisen vaikutusvaltansa ja supistuneet keskikokoisiksi valtioiksi, joiden voimat eivät enää riittäneet maailmanpoliisin tehtävien suorittamiseen. Ainoastaan Yhdysvalloilla oli vielä kykyä ja tahtoa käydä sotaa kaukana omilta alueiltaan. Persianlahden sodassa Yhdysvaltain kansallinen etu ja muiden turvallisuusneuvoston pysyvien jäsenten yhteinen etu sattuivat olemaan yhtenevät.[24]
Irakin kapinat
Irakista paenneet maan kansalaiset kertoivat CIA:lle, että siellä saattaisi syttyä kapina Saddamia vastaan. Niinpä Yhdysvaltain presidentti Bush kehotti Irakin kansaa nousemaan kapinaan[25]. Tämän tuloksena Irakin eteläosien šiiat ja pohjoisen kurdit nousivatkin Saddamia vastaan[21]. CIA pyrki tukemaan kapinaa esimerkiksi propagandan avulla, mutta kapinalliset eivät saaneet esimerkiksi sotilasapua Yhdysvalloilta.lähde?
Eteläosien kapinalliset valtasivat monia kaupunkeja ja melkein saivat Basran. Saddamin armeija toimi tällä kertaa tehokkaasti huonosti aseistettuja kapinallisia vastaan ja surmasi kymmeniä tuhansia kapinallisia. Kapinat olivat ohi seitsemässä viikossa[26]. Yhdysvallat ei auttanut suoralla sotilaallisella väliintulolla Irakin šiia- ja kurdikapinallisia, mutta loi asevoimiensa suojaaman kurdien turva-alueen maan pohjoisosaan. Yhdysvallat pelkäsi kapinallisten pirstovan Irakin osiin, mikä aiheuttaisi pitkään jatkuvaa poliittista epävakautta alueelle. Ajateltiin mahdollisen invaasion tuloksena Saddamin kaaduttua Irakin hajoavan siten, että Kurdistanista olisi tullut oma valtionsa, ja maan eteläosien šiiat liittyneet Iraniin[27] tai vastaavaa. Keskusteluun siitä, valtaisiko liittouma Irakin, kenraali Schwarzkopf sanoi: "Minä en aio muuttaa mitään"[28]. Saddamin hallinnon kukistaminen sai odottaa vuoteen 2003 ja Irakin sotaan, mitä monet tarkkailijat silloin arvostelivat väkivaltaa lisäävänä.lähde?
Lähteet
- Watson, Bruce W.; George, Bruce; Tsouras, Peter; Cyr, B. L. et al: Military Lessons of the Gulf War. Somerset: BCA, 1991. CN 2533. (englanniksi)
- Stanwood, Frederick; Allen, Patrick; Peacock, Lindsay: Persianlahden sota päivä päivältä. Alfamer, 1991. ISBN 951-9153-51-9.
- Jakobson, Max: Tilinpäätös. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18856-9.
Viitteet
- Military Lessons of the Gulf War s. 15
- Military Lessons of the Gulf War s. 15–16
- Stanwood 1991, 1. luvun s. 7, "Irakin taistelu leviää koko maailmaan"
- Jakobson 2003, s. 287
- Military Lessons of the Gulf War s. 17
- Stanwood 1991, 1. luvun s. 8, "Irakin taistelu leviää koko maailmaan"
- Jakobson 2003, s. 286–287.
- Jakobson 2003, s. 288–289.
- Jakobson 2003, s. 288.
- Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1991, s. 102. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-11421-2.
- Mitä Missä Milloin 1991, s. 97.
- Mitä Missä Milloin 1991, s. 103.
- Mitä Missä Milloin 1992, s. 20.
- Jakobson 2003, s. 290.
- Mitä-Missä-Milloin 1992, s. 42.
- Military Lessons of the Gulf War s. 61
- Lawrence Freedman and Efraim Karsh, The Gulf Conflict: Diplomacy and War in the New World Order, 1990–1991 (Princeton, 1993), s. 324–29.
- Hawa, Rahab S: Iraq: The Undeclared War Third World Network (TWN). 22.2.2001. Arkistoitu 10.8.2014. Viitattu 7.10.2018.
- Stanwood 1991, 15. päivä, 21. päivä, 25, päivä
- Stanwood 1991, 20. päivä
- Wiener 2008, CIA, s. 481
- Mitä-Missä-Milloin 1992, s. 53.
- Stanwood 1991, 4, osan sivu 3 (teoksessa ei ole sivunumeroita)
- Jakobson 2003, s. 290–291.
- Wiener 2008, CIA, s. 481, 482
- Wiener 2008, CIA, s. 482
- Stanwood 1991, Osan 4 s. 6
- Stanwood 1991, Osa 4
