Falklandin sota

Espanjasta itsenäistynyt ja siltä aluevaatimuksen niin sanotusti perinyt Argentiina on myöhemmin esittänyt aluevaatimuksensa perusteluna saarten löytämisen, jonka tekijäksi esitetään joko Amerigo Vespuccia vuonna 1502, Fernão de Magalhãesin purjehduksella mukana ollutta portugalilaista merimiestä Esteban Gomezia vuonna 1520 tai Francisco Alonso de Camargoa vuonna 1540. Todisteena näille väitteille esitetään 1500-luvun espanjalaisia karttoja, joissa saaret esiintyvät. Britannian kuninkaallisen laivaston HMS Desiren päällikkö John Davies löysi saaret vuonna 1592. Vuosina 1562–1622 elänyt Sir Richard Hawkins tutki saarten pohjoisrannikon vesiä muutamaa vuotta myöhemmin. Kumpikin osapuoli tunnusti alueen löytymisen, nimeämisen ja karttaan merkitsemisen tapahtuneen vuonna 1600, kun vuosina 1567–1603 elänyt hollantilainen Sebald de Weert nimesi saaret Sebaldeiksi matkatessaan Magalhãesinsalmen kautta Atlantille.[1]

Britit tekivät ensimmäisen kirjatun maihinnousun saarille 27. tammikuuta 1690, kun HMS Welfaren päällikkö John Strong nousi maihin nimeten sekä itä- ja länsisaaren välisen salmen että itse saaret Falklandin varakreivin, Anthony Caryn mukaan. Muutamaa vuosikymmentä myöhemmin Englannin amiraliteetti katsoi saarilla olevan strategista merkitystä häirittäessä Espanjan ja sen Etelä-Amerikan siirtomaiden välistä liikennettä. Vuonna 1748 saarille lähetettiin brittiläinen retkikunta.[2]

Espanja esitti vastalauseen vuonna 1494 tehdyn Tordesillasin sopimuksen perusteella. Sopimuksen mukaan alue kuului Espanjalle. Väitteen jatkoksi esitettiin myös Englannin ja Espanjan 19 vuotta kestäneen sodan päättänyt Lontoon sopimus vuodelta 1604 sekä sitä täydentävät Madridin ja Utrechtin sopimukset vuosilta 1670 ja 1713. Britit kuitenkin epäsivät toistuvasti Espanjan oikeudet alueeseen.[2]

Ranska liittyi alueesta käytyyn kiistaan menetettyään siirtomaansa Pohjois-Amerikassa vuosina 1756–1763 käydyssä seitsenvuotisessa sodassa. Se päätti perustaa uuden siirtomaa-alueen Etelä-Amerikkaan Espanjan kustannuksella. Ranskalainen merenkulkija Louis Antoine de Bougainville perusti vuonna 1764 Falklandin saarille Port Louisin sekä nimesi saaret Les Malouinesiksi kuninkaansa Ludvig XV:n kunniaksi. Espanja vastusti miehitystä samoin perustein kuin brittienkin miehitystä. Espanja kuitenkin maksoi Ranskalle 4. lokakuuta 1766 tehdyn sopimuksen perusteella merkittävän summan alueelta poistumisesta.[2]

Itsenäistynyt Argentiina peri aluevaatimuksen Espanjalta, mutta 3. tammikuuta 1833 britit onnistuivat kaappaamaan saaret itselleen pienen argentiinalaisen siirtokunnan ollessa hajaannustilassa. Britit asuttivat saaret ja niistä tehtiin vuonna 1845 kruununsiirtomaa. Argentiina piti kuitenkin vaatimustaan jatkuvasti yllä.[3] 1900-luvulla Argentiina alkoi vaatia myös lähes asumattomia Etelä-Georgian saarta ja Eteläisiä Sandwichsaaria, jotka sijaitsevat Etelä-Atlantin keskellä yli 1 000 kilometrin päässä Falklandinsaarista.[4]

1960-luvulla Falklandinsaarten kiista kärjistyi dekolonisaation myötä. Argentiinalaiset nationalistit järjestivät saarilla provokatiivisia ja väkivaltaisia mielenilmaisuja. Argentiina ja Britannia kävivät neuvotteluja, mutta falklandinsaarelaisten vaatimuksesta Britannian hallitus ilmoitti vuonna 1968, että saarten kysymys ratkaistaan asukkaiden omien toivomusten mukaisesti. Saarelaisten selvä enemmistö halusi pysyä Britannian alaisuudessa.[5]

Argentiina ja Britannia kuitenkin pääsivät 12. elokuuta 1971 sopimukseen, joka vahvisti Falklandinsaarten siteitä Argentiinaan. Argentiina tarjosi koulutus- ja terveydenhoitopalveluita sekä polttoaineita, ja falklandinsaarelaiset joutuivat suorittamaan ulkomaanmatkansa Argentiinan kautta.[6] 1970-luvun puolivälissä Argentiinan ja Britannian välit kuitenkin kiristyivät uudestaan, ja diplomaattisuhteetkin maiden välillä olivat jonkin aikaa katkaistuina.[7] Vuonna 1976 lordi Shackleton matkusti Britannian hallituksen edustajana saarille tutkimaan niiden taloudellista tilaa, mikä herätti suuttumusta Argentiinassa[8]. Argentiinan laivasto häiritsi brittiläisiä kalastusaluksia, ja lordi Shackletonia kuljettanut alus joutui tulituksen kohteeksi[9]. Eteläisiin Sandwichsaariin kuuluvalta Thulesaarelta paljastui vuonna 1978 Argentiinan tutkimusasema, jonka henkilöstöstä suuri osa oli sotilaita. Britannia lähetti paikalle laivasto-osaston, mutta yritti kuitenkin neuvotteluteitse saada Argentiinan luopumaan tukikohdasta rauhanomaisesti[10]. Lopulta tukikohta oli vallattava Falklandin sodan yhteydessä.

Edinburghilaisen Christian Salvesen Companyn johtaja ilmoitti 1975 ulkoministeriölle (engl. Foreign and Commonwealth Office, FCO) yhtiön omistavan kaksi vanhaa valaanpyyntiasemaa Etelä-Georgiassa sekä aikovansa ostaa kaksi muuta Argentiinan hallinnoimaa asemaa samalta alueelta. Georgias del Sur S.A.:n omistaja Constantino Davidoff sai luvan 1978 purkaa Etelä-Georgian saaren valaanpyyntiasemat Leithissä, Stromnessissa ja Husvikissa, jolloin Falklandinsaarten kuvernööri epäsi yhtiön toimiluvan alueella. Ulkoministeriö salli lopulta yhtiön jatkaa toimintaansa, minkä jälkeen Davidoff jatkoi hankettaan 1980 hankkimalla yli 100 000 punnalla purkamisen vaatimia tarvikkeita.[11]

Elokuussa 1981 Davidoff anoi käyttöönsä Argentiinan laivaston jäänmurtajaa. Argentiinan laivasto halusi perustaa toisen aseman Thulen alueelle. Hanke sai virallisen nimen projekti Alpha syyskuussa 1981 pian Davidoffin hakemuksen saavuttua. Aluksen sotilashenkilöstön piti liittyä perustettavalle asemalle lähetettyyn henkilöstöön huhtikuussa 1982.[12]

Britannian suurlähetystö vastaanotti 10. maaliskuuta Davidoffin ilmoituksen 41 merisotilaan oleskelusta Etelä-Georgialla. Ilmoituksen mukaan osasto viipyisi alueella neljä kuukautta. Seuraavana päivänä osasto lähti merelle ARA Bahía Buen Sucesolla eikä siten saanut suurlähetystön ohjeita alueella noudatettavista toimintatavoista. Osastoon ei saatu sen noudattaman radiohiljaisuuden vuoksi yhteyttä.[13]

Davidoffin osasto saapui Leithiin 18. maaliskuuta Etelä-Georgian saarelle aloittaen lastin purkamisen ja majoitusvalmistelut. Alueen asukkaat valittivat seuraavana päivänä kuvernööri Rex Huntille alueelle nostetusta Argentiinan lipusta. Hunt kehotti maistraattia vaatimaan argentiinalaisilta tarvittavat luvat, mistä he kieltäytyivät. [14] Vastaukseksi lähetettiin HMS Endurance poistamaan Argentiinan lippu ja estämään aluksen argentiinalaisen sotilashenkilöstön pääsy maihin. 21. maaliskuuta jääpartiointialus HMS Endurance otti kolmentoista oman sotilaansa lisäksi läheisestä varuskunnasta yhdeksän miestä lisää ja siirtyi Etelä-Georgian saarelle, jolta argeniinalaisosasto poistui seuraavana päivänä.[15]

Pääartikkeli: Etelä-Georgian saaren valtaus

Argentiinan hallitus päätti 23. maaliskuuta lähettää 18. maaliskuuta Ushuaiasta merelle lähteneen laivaston jäänmurtaja ARA Bahía Paraíson miehittämään Etelä-Georgian saaren. Seuraavana päivänä HMS Endurance saapui Etelä-Georgian hallintokeskukseen Grytvikeniin aloittaen partioinnin rannikon edustalla. Bahía Paraíso saapui hieman ennen puolta yötä 24. maaliskuuta Leithiin, jossa kymmenen luutnantti Alfredo Astizin komennossa ollutta argentiinalaista sotilasta rantautuivat kohtaamatta vastarintaa. Jäänmurtajan Alouette-helikopteri seurasi HMS Endurancea.[16]

Argentiinan laivaston korvetti ARA Guerrico saapui 2. huhtikuuta Etelä-Georgian rannikolle, minkä jälkeen argentiinalaiset joukot valtasivat Etelä-Georgian ja Eteläiset Sandwichsaaret. Argentiinalainen Puma-helikopteri ammuttiin alas käsiaseilla, jolloin neljä sen kyydissä ollutta sai surmansa.[17]

Operaatio Azul eli argentiinalaisten maihinnousu Falklandille

Kuvernööri sai 1. huhtikuuta varoituksen seuraavana aamuna tapahtuvasta argentiinalaisten joukkojen maihinnoususta. Hän oli kuitenkin ennakoinut ongelmia saatuaan tietää Argentiinan laivaston pysäyttäneen puolalaisen huoltoaluksen 110 merimailia saarten pohjoispuolella. Alusta oli kielletty jatkamasta matkaansa etelämmäs.[18]

Saaren puolustuksesta vastasi majuri Gary R. H. Nootin johtama merijalkaväen osasto Naval Party 8901 (NP8901), jonka kokonaisvahvuus oli 69 miestä. Näiden lisäksi oli HMS Endurancen 11 laivaston merimiestä sekä yksi alueella asunut eläkkeelle jäänyt merijalkaväensotilas. Aseistuksena oli henkilökohtaisten aseiden lisäksi Carl Gustaf- ja LAW66-singot. Uhan kasvaessa 23-miehinen Falkland Islands Defence Force kutsuttiin aseisiin ja miehittämään vartiopaikat, jotka sijaitsivat Sapper Hillillä ja Cape Pembroken majakassa.[18]

Argentiinan laivaston ARA Santísima Trinidad laski 2. huhtikuuta 90 merijalkaväen sotilasta Seal Pointin edustalla kumilautoille (kuvassa kohta A). Maihin noustuaan osasto jakautui kahtia suuremman osan hyökätessä merijalkaväen kasarmeille Moody Brooksiin ja pienemmän osan hyökätessä kuvernöörin palatsiin (kohta B). Sukellusvene ARA Santa Fe lähetti sukeltajia Cape Pembroken itäpuolella Yorke Bayhin (kohta C). Maihinnousualus ARA Cabo San Antonio sekä kuljetusalukset ARA Almirante Irízar ja ARA Isla de los Estados suojanaan ARA Hércules, ARA Drummond ja ARA Granville. Suojaavien alusten oli lisäksi tarvittaessa tuettava maihinnousua tykkitulella. Lentotukialusosasto ARA Veinticinco de Mayo suojanaan ARA Hipólito Bouchard, ARA Piedra Buena, ARA Seguí ja ARA Comodoro Py olivat saarten pohjoispuolella. Maihinnousuosaston kokonaisvahvuus oli noin 1 000 sotilasta, joista pääosa oli merijalkaväkeä.[19]

Tieto maihinnoususta saatiin vasta sen alettua. Kello 06.00 kuultiin laukauksia merijalkaväen kasarmeilta, jossa ei kuitenkaan ollut miehitystä (kohta D). Hieman myöhemmin havaittiin liikettä kuvernöörinpalatsin takana (kohta G). Hyökkääjien avattua tulen saatiin tieto Yorke Bayn maihinnoususta (kohta F). Puolustajien resurssit eivät riittäneet maihinnousun estämiseen, ja pian myös lentokenttä oli argentiinalaisten hallussa (kohta J).[20]

Brittien merijalkaväen sotilaat torjuivat ensimmäisen hyökkäyksen kuvernöörin palatsiin. Argentiinalaisten pääjoukon edetessä kohti Port Stanleya ne joutuivat brittien ylläkköön (kohta H). Ylläkön tehneiden irtauduttua argentiinalaiset jatkoivat matkaansa Port Stanleyyn (kohta I). Ylivoiman edessä brittiläinen kuvernööri Rex Hunt määräsi britit antautumaan argentiinalaisille. Yksikään britti ei ollut saanut surmaansa.[21] Vangit kuljetettiin Montevideoon.

Pääartikkeli: Operaatio Paraquet

Brittien Special Air Servicen vuoristojoukkoja laskettiin maihin 21. huhtikuuta Fortunan jäätikölle, josta niiden oli tarkoitus siirtyä edelleen Leithiin. Osaston etenemisen kuitenkin esti lumivyöry. HMS Antrimin Wessex-helikopteri nouti osaston takaisin alukselle seuraavana päivänä RFA Tidespringin 845. laivueen Wessex-helikopterien tuhouduttua noutoyrityksissä. SAS:n veneosasto nousi maihin 22. huhtikuuta Grass Islandilla valvoakseen Leithiä ja SBS nousi maihin Houndin lahdella, josta se pyrki etenemään Cumberlandin lahden itärannalle. Jäät kuitenkin estivät siirtymisen ja lopulta osasto siirrettiin helikoptereilla Morainen vuonoon.[23]

Etelä-Georgian edustalla olleelle laivasto-osastolle annettiin sukellusvenehälytys, jolloin ne siirtyivät HMS Endurancea lukuun ottamatta avomerelle. RFA Tidespring jatkoi 24. huhtikuuta sukellusvenejahtia, kun Argentiinan ilmavoimien Boeing 707 lensi laivasto-osaston yli. Seuraavana päivänä helikopterit vaurioittivat Argentiinan laivaston sukellusvenettä ARA Santa Fetä, jonka miehistö hylkäsi King Edward Pointin laituriin. Sukellusveneuhan päätyttyä maihinnousuosasto laskettiin maihin Hesteslettenissä.[23]

HMS Antrim ja HMS Plymouth tukivat maihinnousseita joukkoja tykkitulella. Joukot etenivät Grytvikeniin ja King Edward Pointiin, jolloin argentiinalaisjoukot antautuivat. 26. huhtikuuta Etelä-Georgian Leithin argentiinalaisjoukkojen komentaja kapteeni Largos allekirjoitti antautumissopimuksen HMS Antrimin kannella. Luutnantti Alfredo Astiz antautui joukkonsa kanssa Stromnessissa. Vangitut joukot sijoitettiin HMS Plymouthille ja HMS Enduranceen.[23]

25. toukokuuta brittiläiset Harrier-hävittäjät ja Avro Vulcan -pommittaja hyökkäsivät Port Stanleyn lentokentälle. Kolme argentiinalaista lentokonetta ammuttiin alas. Päivää myöhemmin Perun presidentti Belaúnde Terry esitti rauhanehdotuksen, johon Argentiinan presidentti Galtieri periaatteessa suostui ehdottaen joitain muutoksia.

Britannian kuninkaallisen laivaston sukellusvene HMS Conqueror varjosti Argentiinan laivaston risteilijä ARA General Belgranon ympärille muodostettua osasto TG79.3:a. Sukellusvene muun muassa ilmoitti osaston sijainnin 2. toukokuuta kello 05.00. Amiraali Woodward antoi kello 08.05 määräyksen upottaa risteilijä, vaikka hänellä ei siihen valtuutusta ollutkaan. Britannian amiraalineuvosto teki kello 09.15 päätöksen, jonka mukaan upottaminen olisi mahdollista myös sotatoimialueen ulkopuolella. Lounaalla asia esiteltiin pääministeri Thatcherille, joka viidentoista minuutin keskustelun jälkeen siunasi päätöksen. Sukellusveneen päällikkö sai tiedon ohjeiden muuttumisesta kello 12.07.[24]

HMS Conqueror laukaisi kello 18.57 1 400 jaardin etäisyydeltä kolme vanhan mallista Mk.8-torpedoa, joissa oli suurimmat mahdolliset lataukset risteilijän panssarivyön läpäisemiseksi. Kaksi niistä osui upottaen General Belgranon, jolloin sodan tuhoisimmassa yksittäisessä sotatoimessa sai surmansa 323 miehistönjäsentä.[25] The Sun -sanomalehti julkaisi seuraavana päivänä etusivullaan kuuluisan ja keskustelua herättäneen "Gotcha"-otsikon [26]. Sotatoimen jälkeen Argentiinan hallitus torjui Perun tekemän rauhanehdotuksen.

Argentiinan laivaston Dassault Super Étendard

Argentiinan ilmavoimien Super Étendard -hävittäjät upottivat 4. toukokuuta Exocet-ohjuksella brittiläisen hävittäjä HMS Sheffieldin, jonka miehistöstä kuoli 20. Yksi brittiläinen Harrier-hävittäjä ammuttiin alas.

Kuninkaallisen laivaston Sea Harrier

7. toukokuuta YK ryhtyi rauhanvälitykseen. 9. toukokuuta britit pommittivat Falklandinsaaria mereltä ja ilmasta. Sea Harrier -tukialushävittäjät upottivat argentiinalaisen hinaaja Narwalin. 14. toukokuuta kolme Argentiinan ilmavoimien A-4 Skyhawk -hävittäjää ammuttiin alas. Britannian pääministeri Margaret Thatcher varoitti, ettei rauhanomainen ratkaisu ole ehkä mahdollinen.

Britannian erikoisjoukot hyökkäsivät 14.–15. toukokuuta välisenä yönä Pebblesaarelle, jolla sijaitsi argentiinalainen lentotukikohta. Yksitoista argentiinalaista lentokonetta tuhottiin maassa. 18. toukokuuta Britannia torjui YK:n pääsihteeri Javier Pérez de Cuéllarin esittämän rauhansuunnitelman. Brittien maihinnousujoukot lähestyivät Falklandinsaaria suuressa laivasaattuessa.

21. toukokuuta brittijoukot nousivat maihin amfibioajoneuvoilla San Carlosin lahdella (San Carlos Water) itäisen Falklandinsaaren luoteisrannalla. Yhdeksän maihinnousua häirinnyttä argentiinalaista hävittäjää ammuttiin alas, mutta myös HMS Ardent upposi saatuaan pommiosumia. Maihinnousujoukot lähtivät etenemään jalkaisin kohti kahta tavoitetta: etelässä kohde oli Darwinin ja Goose Greenin asutuskeskus ja idässä Port Stanley.

Argentiinalaisten lentotoiminta jatkui vilkkaana. 23. toukokuuta brittiläinen HMS Antelope upposi alukseen osuneen myöhästytetyn pommin räjähdettyä. Argentiina menetti taisteluissa 10 lentokonetta. 25. päivä HMS Coventryllä kuoli 19 miehistön jäsentä Argentiinan ilmavoimien Skyhawk-hävittäjien upotettua sen kolmella 500 kg:n pommilla. Lisäksi argentiinalainen Exocet-ohjus osui kuljetusalus MV Atlantic Conveyoriin, joka upposi 28. toukokuuta, mukanaan paljon varusteita, muun muassa 10 helikopteria. 12 miehistön jäsentä kuoli.

Goose Green ja Stanley

28. toukokuuta brittien ilmahyökkäykset Port Stanleyn lentokentälle jatkuivat. Sodan kovimmat maataistelut käytiin Darwinissa ja Goose Greenissä brittien maahanlaskurykmentin 2. pataljoonan ja argentiinalaisten välillä. 17 brittisotilasta ja noin 50 argentiinalaissotilasta kaatui. 1 400 argentiinalaista antautui sotavangiksi.

29.–30. toukokuuta sotalaivat ja Harrier-hävittäjät pommittivat argentiinalaisten asemia. Britit etenivät ja Douglas varmistettiin. Kolmas maahanlaskurykmentti valtasi takaisin Teal Inletin asutuskeskuksen. 1. kesäkuuta britit toistivat tulitaukoehtonsa. 4. kesäkuuta Britannia torjui Yhdistyneiden kansankuntien turvallisuusneuvostossa Panaman ja Espanjan aselepoa koskevan päätöslauselmaehdotuksen. Kaksi päivää myöhemmin Versailles'n kokous ilmaisi tukensa briteille.

8. kesäkuuta Argentiinan ilmavoimat hyökkäsivät brittiläisiä maihinnousualuksia, RFA Sir Galahadia ja RFA Sir Tristamia, vastaan Port Pleasantissa Bluff Covesta etelään. 53 brittiä kuoli.

12. kesäkuuta brittien maahanlaskurykmentin 3. pataljoona iski Mount Longdonin vuorelle, jolla sijaitsi Port Stanleyta puolustavien argentiinalaisten asemia. Vastarinta oli sitkeää ja lopulta lähitaistelua käytiin pistimin. 23 brittiä kuoli ja 47 haavoittui, joista 6 kuoli myöhemmin. Argentiinalaisia kaatui 50 ja useampi haavoittui. Myös Two Sisters -vuoren ja Mount Harrietin argentiinalaiset asemat vallattiin brittien kärsiessä vain lieviä tappioita. Kiivaammassa Mount Tumbletownin taistelussa 2. skottilaisrykmentti valtasi argentiinalaisten asemat. Yhdeksän brittiä ja 40 argentiinalaista kaatui sekä 32 antautui. 32 brittiä haavoittui. Brittiläinen hävittäjä HMS Glamorgan vaurioitui Exocet-ohjuksen osumasta, jolloin 13 brittiä haavoittui.

Argentiinalaisia sotavankeja Port Stanleyssa 17.6.1982

11.–12. kesäkuuta Stanleyn yöllisessä tykistötulituksessa kolme falklandilaista siviiliä sai surmansa brittialukselta ammutun kranaatin osuttua heidän asuntoonsa. 14. kesäkuuta Port Stanleyn argentiinalainen varuskunta luopui vastarinnasta ja päätti sotatoimet. Argentiinalaiskomentaja Mario Menéndez allekirjoitti antautumissopimuksen. 20. kesäkuuta britit valtasivat vielä takaisin Eteläiset Sandwichsaaret. Britannia päätti muodollisesti vihollisuudet sotatoimialueella.

Margaret Thatcherin päätös käyttää sotilasvoimaa argentiinalaisten karkottamiseen herätti Britanniassa ristiriitaisia tunteita. Sodanvastainen liike oli voimakas, mutta lopulta voiton helppous synnytti brittien keskuudessa kansallismielisyyden puuskan, joka auttoi Thatcheria kukistamaan sisäiset kilpailijansa konservatiivipuolueessa ja kantoi konservatiivit vaalivoittoon vuonna 1983. Argentiinassa tappion häpeä ja pettymys puolestaan johtivat maata vuodesta 1976 hallinneen sotilasjuntan eroon.

Argentiina ja Britannia solmivat diplomaattisuhteensa uudelleen vasta vuonna 1989, seitsemän vuotta sodan jälkeen. Argentiina vaatii Falklandinsaaria yhä itselleen. Vaatimus on myös kirjattu Argentiinan perustuslakiin. Muun muassa maan vasemmistolainen presidentti Néstor Kirchner on 2000-luvulla puolustanut Argentiinan aluevaatimusta ja tuominnut Britannian käymän "kolonialistisen" sodan. Hän ja aluevaatimusta niin ikään esillä pitänyt edellinen presidentti Carlos Menem kuitenkin ovat todenneet, että Argentiina ei enää koskaan yritä ratkaista aluekiistaa sotilaallisin keinoin.^lähde?

Sekä Argentiinassa että Britanniassa on valitettu, että traumaperäisistä stressihäiriöistä ja muista sodasta aiheutuneista psyykkisistä ja sosiaalisista ongelmista kärsiville sodan veteraaneille ei ole järjestetty riittävää hoitoa ja tukea. Vuonna 2002 julkisuuteen tuli tieto, että 264 brittiläistä Falklandin sodan veteraania oli tehnyt sotaa seuranneiden 20 vuoden aikana itsemurhan. Tämä ylittää sodassa kaatuneiden brittisotilaiden lukumäärän. Vastapuolella taistelleiden joukossa yli 400 argentiinalaisveteraanin on arvioitu surmanneen itsensä.^lähde?

Falklandin sotaa on myöhemmin syytetty resurssien ja ihmishenkien tuhlaamisesta. Globalisaatiokriitikko Naomi Kleinin mukaan sodan ainoa syy oli luoda Britanniaan "shokkitila", jonka aikana maan silloinen pääministeri Margaret Thatcher pystyi pelastamaan oman poliittisen uransa, leimaamaan lakkoilevat brittityöläiset vihollisiksi ja yksityistämään useita valtionyrityksiä. Kleinin mukaan Thatcherin kannatusprosentti, joka oli sodan alussa 25 % ja lopussa 59 %, nousi sodan tuoman voiton ansiosta. Lisäksi Britannian hallituksen vuosina 1984–88 tekemät laajat yksityistämistoimenpiteet, jotka kohdistuivat muun muassa British Petroleumiin ja British Airwaysiin, eivät olisi onnistuneet ilman sodan kansan keskuudessa aiheuttamaa mielialaa.[27]