Avoin saatavuus

1990-luvun kuluessa syntyi useita avoimeen julkaisemiseen perustuvia verkkopalveluita, joista merkittävin oli fyysikoiden pre print -arkisto ArXiv. Varsinainen avoimen saatavuuden liike syntyi kuitenkin vasta vuosituhannen vaihteen jälkeen. Taustatekijöinä olivat sekä Internetin tarjoamat uudet mahdollisuudet julkaisujen välittämiseen että perinteisen tieteellisen julkaisemisen kustannuskriisi, joka koetteli etenkin tieteellisiä kirjastoja. Vaikka keskeiset tieteelliset lehdet olivat jo vuosituhannen vaihteeseen mennessä tulleet saataville verkon kautta, niiden hinnat nousivat edelleen tasaisesti, ja ne söivät yhä suuremman osan kirjastojen määrärahoista.

Avoimen saatavuuden liikkeen tarjoamiksi ratkaisumalleiksi muotoutuivat toisaalta avoimet tieteelliset lehdet (kultaisen tien avoin saatavuus, 'gold road to open access') ja toisaalta tieteellisten artikkelien rinnakkaistallentaminen avoimissa julkaisuarkistoissa (vihreän tien avoin saatavuus, 'green road to open access'). Avoimen saatavuuden liikkeen alkuperäiset periaatteet kiteytettiin Budapestin julistuksessa vuonna 2002.[3]

Sittemmin käsitykset avoimen julkaisemisen toteutumisesta ja siihen liittyvistä vaihtoehdoista ovat muuttuneet huomattavasti monimuotoisemmiksi. Kultaisen ja vihreän tien avoimen saatavuuden rinnalle on noussut muitakin vaihtoehtoja, muun muassa hybridi-OA, jossa vain osa lehtien sisällöstä avataan artikkelikohtaisten maksujen avulla vapaasti saataville. Toisaalta minimitavoitteen eli julkaisujen avoimen saatavuuden ('gratis OA') lisäksi on ryhdytty vaatimaan myös niiden jatkokäytön mahdollistamista Creative Commons -lisenssejä hyödyntämällä ('libre OA').[4]

Avoimien tieteellisten lehtien yleistymistä hidasti pitkään se, että perinteisillä maksullisilla julkaisukanavilla on ollut useimmilla tieteenaloilla tavattoman vankka asema. Tätä asemaa ovat tukeneet myös tutkimuksen arvioinnissa ja tutkimusrahoituksessa hyödynnetyt Impact factorin ja Julkaisufoorumin kaltaiset mekanismit. Kansainvälisellä tasolla lehtien kustantaminen ja niiden artikkelien välittäminen on ollut tuottoisaa liiketoimintaa, jossa suurilla kaupallisilla kustantajilla (Elsevier, Springer-Nature, Wiley ja Taylor & Francis) on ollut keskeinen rooli. Kustantajat eivät aluksi olleet kovin innokkaita muuttamaan vanhojen lehtiensä toimintamalleja. Toisaalta uusilta lehdiltä menee usein pitkään, ennen kuin ne kykenevät kehittymään perinteisten lehtien kaltaisiksi arvostetuiksi julkaisufoorumeiksi.

Vaikka tutkijat selvitysten mukaan suhtautuivat alusta lähtien periaatteessa myönteisesti avoimeen julkaisemiseen, he olivat silti pitkään suhteellisen haluttomia julkaisemaan avoimilla foorumeilla, suurelta osin juuri sen takia, että tieteellisen meritoitumisen kannalta on tärkeää julkaista nimenomaan mahdollisimman arvostetuissa lehdissä. Lisäksi avoimen julkaisemisen uskottavuudelle ovat aiheuttaneet ongelmia niin sanotut saalistavat kustantajat, jotka perivät julkaisumaksuja mutta eivät noudata tieteellisen julkaisutoiminnan laatukriteereitä muun muassa vertaisarvioinnin osalta.[5] Avoimen saatavuuden lehtien hakemistoksi rakennettu Directory of Open Access Journals -palvelu (DOAJ) on pyrkinyt karsimaan kelvottomat julkaisut pois indeksistään kiristämällä pääsyvaatimuksiaan.[6]

Kansainvälisessä tiedejulkaisemisessa avoin saatavuus on vähitellen muotoutunut uudeksi bisnesmalliksi, eli kyse ei ole pelkästä idealismista. BioMedCentralin ja Public Library of Sciencen kaltaiset uudet kustantajat rakensivat toimintansa 2000-luvun ensimmäiseltä vuosikymmeneltä alkaen nimenomaan artikkelimaksujen varaan. 2010-luvulta lähtien myös perinteiset suuret tiedekustantajat ovat ryhtyneet muuttamaan lehtiensä toimintamallia siten, että ne ovat joko kokonaan (kultainen OA) tai osittain avoimia (hybridi-OA). Etenkin Plan S:n hybridi-OA:lle asettamien rajoitusten myötä tämä avoimuus toteutuu usein kirjastojen neuvottelemien ns. transformatiivisten sopimusten kautta. Tällaisten sopimusten tavoitteena on julkaisemisen kokonaiskustannusten hallitseminen siten, että organisaatiot maksavat samalla kertaa kustantajalle sekä omien julkaisujensa avoimesta julkaisemisesta että muiden organisaatioiden tuottamien (toistaiseksi ei-avoimien) julkaisujen lukuoikeudesta.[7]

Tieteellisten artikkelien rinnakkaistallennus joko organisaation omassa tai alakohtaisessa julkaisuarkistossa lähti sekin useimmilla aloilla liikkeelle suhteellisen hitaasti. Vaikka julkaisuarkistoja perustettiin lukuisiin yliopistoihin, rinnakkaistallennettujen artikkelien määrä pysyi pitkään vähäisenä.

Alun perin julkaisuarkistojen oletettiin täyttyvän tutkijoiden spontaanisti tekemän vapaaehtoisen itsearkistoinnin kautta, mutta vähitellen päädyttiin siihen, että artikkelien tallentamisen tueksi tarvitaan tiukempia velvoitteita joko tutkimusrahoittajilta tai tutkijoiden taustaorganisaatioilta. Kansainvälisesti suurinta huomiota saivat aikanaan merkittävimpiin amerikkalaisiin tutkimusrahoittajiin kuuluvan National Institute of Healthin (NIH) rahoittamilleen tutkijoille määräämä tallennusmandaatti sekä Harvardin yliopistossa (2008) ja MIT:issa (2009) tehdyt päätökset yliopistojen tutkijoita koskevista tallennusmandaateista. Sittemmin rinnakkaistallennus on yleistynyt poliittisten linjausten myötä erityisen nopeasti etenkin Iso-Britanniassa ja joissakin muissa läntisen Euroopan maissa.

Kenties suurin tieteellisten artikkelien rinnakkaistallennuksen haasteista on liittynyt artikkelien tekijänoikeuksiin ja julkaisusopimuksiin. Vaikka tieteellisissä lehdissä julkaistujen artikkelien tekijöille ei yleensä makseta korvausta artikkelien käytöstä, he ovat kuitenkin luovuttaneet kustantajalle niiden kaikki oikeudet. Jotta rinnakkaistallentaminen olisi mahdollista, kustantajien kanssa täytyy siis joko neuvotella toisenlaisista ehdoista tai sitten tallennusoikeus pitää varmistaa jollain muulla tavalla, esim. lainsäädännön keinoin. Käytännössä suuri osa tieteellisistä lehdistä ja kustantajista on päätynyt antamaan luvan rinnakkaistallentamiseen, mutta tallentamisen ehdot vaihtelevat merkittävästi. Osa kustantajista sallii artikkelien julkaisemisen viiveellä (embargon pituus voi olla esim. puoli vuotta tai vuosi lehden ilmestymisestä), tai sallii vain tekijän oman version julkaisemisen kustantajan version sijasta (tai päinvastoin). Tilanteen selkiyttämiseksi tietoja eri kustantajien poliitikoista on koottu Sherpa/Romeo-palveluun[8].

Plan S -aloitteessa tutkijoiden odotetaan pidättävän julkaisun oikeudet itsellään ('rights retention strategy'), mikä mahdollistaa niiden rinnakkaistallentamisen ja jakelun Creative Commons -lisenssillä. Lisäksi Plan S:n taustalla olevat tutkimusrahoittajat edellyttävät, että rinnakkaistallenne on avoimesti saatavilla välittömästi, ilman embargoaikaa.[1]

Ensimmäiset avoimet verkkolehdet aloittivat Suomessa toimintansa 1990-luvun puolivälissä, tieteellisistä lehdistä ensimmäinen lienee ollut folkloristien Elektroloristi (myöhemmin Elore[9]) vuonna 1994. Ensimmäiset yliopistojen opinnäytteitä ja muita aineistoja julkaisevat verkkopalvelut perustettiin 1990-luvun lopulla.[10]

Suomen avoimen saatavuuden työryhmä FinnOA aloitti toimintansa vuonna 2003, ja suurelta osin sen toiminnan vaikutuksesta tietoisuus avoimen saatavuuden julkaisemisesta alkoi lisääntyä nopeasti. Opetusministeriön asettaman Avoimen tieteellisen julkaisemisen työryhmän muistiossa[11] (2005) suositeltiin muun muassa korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten avoimien julkaisuarkistojen perustamista ja tieteellisten artikkelien rinnakkaiskopioiden tallentamista niihin.

Vuonna 2006 Suomen yliopistojen rehtorien neuvosto allekirjoitti Berliinin julistuksen tieteellisen tiedon avoimesta saatavuudesta. Seuraava merkittävä virstanpylväs oli Helsingin yliopiston toukokuussa 2008 tekemä päätös yliopiston henkilökuntaa koskevasta rinnakkaistallennusmandaatista, joka astui voimaan vuoden 2010 alussa. Suomalaisten ammattikorkeakoulujen yhteinen vuoden 2010 alusta voimaan astunut OA-mandaatti sai aikanaan myös kansainvälistä huomiota.[12]

Avoin julkaiseminen oli yhtenä osa-alueena mukana opetus- ja kulttuuriministeriön Avoin tiede ja tutkimus -hankkeessa (2014–2017). Hankkeen päättymisen jälkeen avoimen tieteen kansallinen koordinaatio päätettiin keskittää Tieteellisten seurain valtuuskunnan tehtäväksi.[10][13] Koordinaatio on valmistellut kansallisena yhteistyönä avointa julkaisemista koskevia linjauksia ja suosituksia.[14] Suomen akatemia liittyi vuonna 2018 mukaan Plan S:n taustaorganisaatioihin, ja se edellyttää vuonna 2021 myöntämistään rahoituksista alkaen Plan S:n julkaisujen avoimuutta koskevien ehtojen noudattamista.[15]

FinELib-konsortion johdolla käydyissä lisenssineuvotteluissa on 2010-luvun lopulta lähtien pyritty solmimaan kustantajien kanssa transformatiivisia Read and Publish -sopimuksia.[16] Tiedeyhteisö on tukenut sopimusneuvotteluita muun muassa Tiedon hinta -aloitteen voimin. FinELib on lisäksi kartoittanut artikkelimaksuista aiheutuvia kustannuksia ja pyrkinyt edistämään niiden hallinnointia tukevia käytäntöjen kehittymistä.[17]

Kaikilla suomalaisilla korkeakouluilla ja useimmilla tutkimuslaitoksilla on nykyään julkaisuarkisto, joko itsenäisenä organisaatiokohtaisena palveluna tai osana laajempaa monen organisaation yhteistä palvelua. Vaikka julkaisuarkistojen perustaminen pääsi hyvään vauhtiin jo vuoden 2005 jälkeen, rinnakkaistallentaminen alkoi kuitenkin yleistyä vasta vuodesta 2015 alkaen, kun korkeakoulut ja tutkimuslaitokset ryhtyivät Jyväskylän yliopiston esimerkin mukaisesti kehittämään sitä tukevia palveluita aiempaa järjestelmällisemmin. Nämä palvelut oli usein integroitu tutkimustietojärjestelmän ja etenkin yliopistojen rahoituksen kannalta tärkeän opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisutiedonkeruun kanssa.[10] Vuoteen 2020 mennessä jo yli 60 % korkeakouluissa vuosittain tuotetuista julkaisuista rinnakkaistallennettiin avoimiin julkaisuarkistoihin.[18]

Tieteellisten lehtien avoin julkaiseminen yleistyi Suomessa melko hitaasti, sillä niiden rahoitus perustui suurelta osin tilaus- ja jäsenmaksutuloihin sekä Tieteellisten seurain valtuuskunnan jakamaan valtionapuun, joka ei tukenut avointa julkaisemista. Tieteellisten seurain valtuuskunnan vuodesta 2006 lähtien tarjoama Open Journal Systems -ohjelmistoon perustuva keskitetty alustapalvelu uudistettiin teknisesti vuosina 2016–2017, ja tässä yhteydessä brändättiin uudelleen nimellä Journal.fi. Palvelu on tämän jälkeen kasvattanut nopeasti suosiotaan, ja vuonna 2021 siinä oli mukana noin 90 lehteä, joista suurin osa oli avoimia lehtiä. Pääasiassa tieteellisten seurojen julkaisemille kotimaisille tiedelehdille on myös etsitty uutta avoimen saatavuuden julkaisemista tukevaa rahoitusmallia, mutta rahoittajien löytäminen on osoittautunut ennakoitua vaikeammaksi.[19]

• Avoin tiede
• Avoin tutkimus
• Avoin sisältö
• Avoimuus

• Eve, Martin Paul: Open Access and the Humanities. Contexts, Controversies and the Future Cambridge University Press.
• Suber, Peter: Open Access. Cambridge (Mass.): The MIT Press, 2012. ISBN 978-0-262-51763-8.
• Willinsky, John 2006: The Access Principle: The Case for Open Access to Research and Scholarship ISBN 0-262-23242-1

• Avoin julkaiseminen -teemanumero (1/2016), Filosofinen aikakauslehti Niin & näin. Monta toimitettua artikkelia aiheesta, eri osapuolten näkökulmista