Ootraus

Ootraus eli puunmukailumaalaus on pinnan käsittelyä kuultomaalaamalla siten, että lopputulos muistuttaa puupintaa. Siinä pintaan maalataan puun syyt ja muut kuviot näkyviin. Ootraus on tyypillistä talonpoikaishuonekalujen valmistuksessa, kun haluttiin männystä valmistetun huonekalun näyttävän esimerkiksi tammelta tai muulta jalopuulta. Ootraus on suurta taitoa vaativaa käsityötä.

Aikoinaan oli myös talosta taloon kiertäviä maalareita, jotka maalasivat koristemaalauksia ja ootrausta huonekaluihin. Köyhillä talonpojilla ei ollut varaa ostaa kalliita esimerkiksi mahonkisia tai pähkinäpuisia huonekaluja, joita he olivat nähneet kartanoissa, mutta maalaamalla niiden pintaa voitiin jäljitellä. Ootraus on kuulto- eli lasuurimaalausta, joka tarkoittaa, että alempi kerros (yleensä sopiva pohjamaalaus) näkyy kuultavasti läpi. Ootrausliemi on yleensä vesipohjainen (esimerkiksi kotikalja, maito tai piimä) tai öljypohjainen (ohennettu vernissa). Eri pigmenteillä saadaan kullekin puulajille sopivia värejä, esimerkiksi kasselinruskea pähkinäpuulle, luonnonterra tammelle ja poltettu terra mahongille. Pohjaväri valitaan yleensä muistuttamaan puun vaaleiden kohtien väriä.

Ootrauksessa työvälineinä näytetään erilaisia siveltimiä, jäykkiä kampoja, taipuvia piiskoja, lastoja ja kangaspaloja. Vesipohjainen ootraus on kestävyydeltään heikko, joten se yleensä suojataan lakalla.

Historia

Vanhimmat tunnetut puunmukailukoristelut ovat yli 4 000 vuotta vanhoja. Pronssikaudelta on löytynyt puukuvioista keramiikkaa, ja monet varhaisimmista esimerkeistä ovat peräisin Egyptistä, maasta jossa kasvaa hyvin vähän puita. Myös egyptiläisistä sarkofageista on löydetty ootrauksen tyyppisiä koristeita. Puunmukailun todellinen suosio alkoi vasta keskiajalla, jolloin ootrausta suosittiin kirkkojen ja linnojen sisustuksissa. Myöhemmin ootrauskoristelu löysi tiensä varakkaisiin porvariskoteihin.

Englannissa puunmukailutaito kehittyi myöhemmin, ja eräs vanhimmista esimerkeistä, noin vuodelta 1600 peräisin oleva tammea jäljittelevä paneeli, on yhä nähtävissä Lontoon Victoria ja Albert -museossa. Yleensä vanhimmat mukailutyöt löytyvät 1600-luvun kirkkojen sisustuselementeistä ja barokkihuonekaluista. Näissä mukailutöissä tuloksena oli useimmiten karkeahkosti jäljitelty syykuviointi tai hyvin vapaasti imitoitu luonteenomainen väri. Huonekaluissa haluttiin jäljitellä hyvin tummia puulajeja, esimerkiksi eebenpuuta. Kirkonpenkkien päädyt ja muut osat ovat monesti ruskehtavia, ja kuvioinnista on välillä vaikea sanoa onko kyseessä puun vai kiven mukailu.

Suomessa käsityöammatin harjoittajat perustivat ammattikiltoja asemansa parantamiseksi; esimerkiksi Turussa 1600-luvun alkupuolella perustetut killat määräsivät mestarikokeen avulla alalle valittavien taidollisen tason. Maalariammattikuntaan pyrkivien kisällien opintomatkat suuntautuivat 1700-luvulla useasti Ruotsiin, joka suurvalta-asemansa takia seurasi Euroopassa vallalla olevia tyylivirtauksia.

Barokin jälkeen puun mukailutekniikan käyttö väheni melkoisesti, mutta sen sijaan kiven jäljittelystä tuli entistä suositumpaa. Ootrauksen teko-ohjeita on Ruotsissa 1700-luvulla painetuissa maalausoppaissa. Sitä mukaa kun siirtomaavaltiot toivat Eurooppaan uusia ja kalliita puulajeja, koristemaalarit opettelivat jäljittelemään niiden syykuviointia. Tällöin ootrattiin tammea ja mahonkia, pähkinäpuuta, palisanteria ja tiikkiä.

Ruotsissa 1800-luku oli jäljittelyjen kukoistusaikaa kertaustyyleineen. Käyttökohteita olivat muun muassa paneloidut seinät, katot, ovet ja listoitukset. Käytetyimpiä malleja olivat vaaleasävyinen vaahtera makuu- ja ruokahuoneissa sekä tummempi mahonki herrainhuoneissa, kirjastoissa, saleissa ja halleissa. Talonpoikaisrakennuksissa käytettiin yksinkertaistettuja maalauskoristeluja, joissa värisävyt olivat lähellä aitoja puun värejä ja kuviointi riippui tekijästä. Ruotsista löydetyssä päiväkirjassa merkintä: ”3 september 1800 – Mahogenemåla 18 stolar till salen”.

Biedermeier-aikana n. 1840–1860 huonekkalut olivat lakattua jalopuuta tai kotimaisista puulajeista valmistetut maalattiin tummiksi, esimerkiksi eebenpuuta muistuttaviksi, ootraamalla. Myös huoneiden ovilevyjen puujäljitelmämaalaus yleistyi. Kirkoissa saatettiin koko kiinteä sisustus ootrata tammea jäljitellen. Joissakin kohteissa tiedetään tehdyn seetripuumaalausta. 1800-luvun puolivälissä Thomas Kershaw ja John Taylor asettivat näytteille paneeleja, joissa oli niin taidokasta puunmukailua, että arvostelijat vaativat todisteita, että kyseessä olivat maalatut jäljitelmät eikä aito puu. Viktorian aikakaudella puunmukailusta tuli erittäin suosittua, ja asiakas voi valita luetteloista esimerkiksi katajan, saarnen, pähkinäpuun, tammen, rautatammen, koivutkoivun, linnunsilmävaahteran, italialaisen pähkinäpuun, oksatammen, mahongin, pikimännyn, juuritammen, palisanterin tai satiinipuun. 1850-luvun jälkeen tulivat käyttöön metallikammat, joilla tehtiin yksinkertaisia syykuvioita, useimmiten ne tehtiin kuitenkin siveltimellä.

Kamman käyttöönoton jälkeen seurasi 20–30 vuoden kausi (1870–1900), jolloin lähes kaikkien uusien suomalaiskirkkojen sisätilojen puuosat ootrattiin vaaleahkon tammen näköisiksi. Tehtiin myös pähkinäpuujäljitelmää. Ovissa kehä ootrattiin suorasyiseksi ja peililevyihin saatettiin tehdä taidokkaita pähkinäpuun juurivisan kuvioita. Visapuun mukailussa kostean maalipinnan kuviointiin käytettiin aikoinaan erilaisten siveltimien ja luonnonpesusienen lisäksi teuraseläinten virtsarakkoja, joita pyöriteltiin yli koko käsiteltävän pinnan. Uusrenessanssia eli 1800-luvun kolmen viimeisen vuosikymmenen aikaa voidaan kutsua koristemaalauksen runsauden kultakaudeksi. Marmorointi ja ootraus kuuluivat lähes aina tämän aikakauden interiöörien maalaukseen. Tammi ja pähkinäpuu olivat suosituimpia puulajeja. Ootrauksen loistoaikoina Ranskassa tehtiin jo ero tavallisten kylämaalarien kömpelöimpien, pelkäksi puunmukailuksi kutsuttujen yritelmien sekä taiteilijoiden tekemien faux bois -puujäljitelmien välillä.

Vuosisadan vaihteen tienoilla tuli huonekaluissa ja ovilevyissä muotiin vaalean visakoivun jäljittely. Rautasängytkin maalattiin usein 1910-luvulla visakoivulta näyttäviksi. Mahongin jäljittely tuli uudelleen muotiin 1920–1930-lukujen tummien tapettien käytön yhteydessä. Tätä ennen mahonkia oli jäljitelty 1800-luvun alkupuolelta lähtien, etupäässä kuitenkin huonekalujen pinnoissa, petsaamalla, sekä ootraustekniikkaa käyttäen. Myös kansanomaisissa huonekaluissa mahonkia jäljittelevä poltetun terran väri oli pitkään valta-asemassa.

Hienointa puunmukailua näkee usein marmoroinnin yhteydessä, etenkin Keski-Euroopassa joko illuusiomaalausten pohjana tai osana. Rooman Villa Borghesessa on faux bois -ovi, josta avautuu illuusionäkymä. Fontainebleaun palatsin muutamissa ovissa ja lautapaneeleissa on sypressijäljitelmää, jossa on vaaleanharmaalla pohjalla vaaleampia arpia (puun lahoamisesta) ja luonnonsienalla tehty suonistus.

Lähteet
  • Pontus Tunander: Dekorativ målning
  • Pentti Pietarila: Koristemaalaukset, tietoja historiasta ja tekniikasta
  • Annie Sloan & Kate Gwynn: Koristemaalauksen käsikirja

Aiheesta muualla
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.