Omena putoaa...

Elokuvan käsikirjoitus perustuu Mika Waltarin näytelmään Omena putoaa, joka sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa 1947. Waltari ei ollut ensin halukas tekemään näytelmästään elokuvasovitusta, mutta suostui lopulta ohjaajan pyyntöihin, Panu Rajalan mukaan lähinnä taloudellisista syistä. Käsikirjoittajaryhmässä olivat Waltarin lisäksi ohjaaja Vaala ja Usko Kemppi.[1]

Waltari oli omistanut näytelmän mäyräkoiralleen Tiukulle, jota hän nimitti ”uskollisimmaksi ja hartaimmaksi ystäväkseen”.[2] Waltari näyttäytyy elokuvassa cameoroolissa mäyräkoiraa taluttamassa. Rajala arvelee Waltarin suostuneen rooliin siksi, että hän oli ihastunut Ilonaa näyttelevään Toini Vartiaiseen.[3]

Elokuva perustuu Waltarin näytelmään, mutta siinä on myös muutamia eroja. Näytelmän tapahtumapaikka on Jonssonien asunto, mutta elokuvassa tapahtumaympäristönä on useita paikkoja. Alussa on kymmenen minuutin prologi, jossa näkyy teollisuusneuvos Österbergin liikepalatsi ja hänen yksinäisyytensä ja terveyshuolensa. Sitten seuraa Ilonan hukuttautumisnäytös, joka näytelmässä tulee esiin vain kerrottuna.[4] Näytelmässä Jonssonit huijaavat johtaja Judasta, jonka tilalla elokuvassa on kilpaileva rikollisliiga. Ilonan poikaystävä Usko on poistettu, ja Ilona rakastuu hänen sijastaan Ventti-Villeen. Lopussa on vielä teollisuusneuvoksen kotona kuvattu illalliskohtaus, jota ei ole näytelmässä.[5]

Aikalaisarvioissa Vaalaa luonnehdittiin kansainvälisen tason ohjaajaksi, käsikirjoitusta pidettiin Waltarin parhaana ja erityisesti dialogia hyvin elokuvaan luontuvana.[6]

Rajalan mukaan Vaalan elokuvaa on pidetty harvinaisen onnistuneena näytelmän elokuvasovituksena, mutta hänen mielestään se on silti liian alleviivaavana ja osoittelevana ”hyvän komedian vesitys”. Rajala pitää erityisesti epäonnistuneena ratkaisuna Ilonan ja Ventti-Villen suhdetta, joka tuhoaa jälkimmäisen henkilöhahmon.[7]

Televisioesityksen yhteydessä esitetyn arvion mukaan komedia toimii hauskan tyyppigallerian varassa, eikä se pääse irti teatteritaustastaan. Kokonaisuutena sitä luonnehditaan pikkunäppäräksi.[8] Tauno Palo, joka esitti rikostoveria teatterissakin, on saanut luonnehdinnan valloittava[9].

Elokuva sai vuonna 1952 viisi Jussi-palkintoa:[10]

• käsikirjoitus: Mika Waltari
• ohjaus: Valentin Vaala
• miespääosa: Tauno Palo
• naissivuosa: Senni Nieminen
• miessivuosa: Pentti Viljanen

• Panu Rajala: Noita palaa näyttämölle. Mika Waltari parrasvaloissa. Porvoo: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23014-6.
• Panu Rajala: Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-31137-0.