Omena putoaa

Waltari kirjoitti näytelmän elokuussa 1946. Hänen tuotannossaan se sijoittuu kahden suurromaanin väliin: Sinuhe egyptiläinen oli valmistunut edellisenä syksynä, ja Waltari oli alkanut kerätä aineistoa Mikael Karvajalkaa varten.[1] Waltari omisti näytelmän mäyräkoiralleen Tiukulle, jota hän nimitti ”uskollisimmaksi ja hartaimmaksi ystäväkseen.”[2] Omena putoaa on julkaistu kokoelmateoksessa Mika Waltarin näytelmät.

Näytelmä kertoo Jonssonin huijariperheestä, johon kuuluu Perämies-Jaskaksi kutsuttu isä ja hänen tyttärensä Ilona. Näytelmän alussa Ilona houkuttelee varakkaan vanhan herran kotiinsa, joka on lavastettu mahdollisimman kurjaksi ja jossa naapurin Anderssonska esittää sairasta äitiä lapsilauman kanssa. Vanha herra järkyttyy näkemästään ja tarjoutuu auttamaan perhettä. Heti kun hän antanut rahat ja poistunut paikalta, Ilona palauttaa asunnon entiseen kuntoonsa ja antaa osan rahoista lapsille elokuviin ja Anderssonskalle hampaiden hoitoa varten. Myöhemmin ilmenee, että antelias vanha herra on rikas teollisuusneuvos Österberg. Hän on ihastunut Ilonaan, koska tämä muistuttaa hänen kuollutta tytärtään.

Seuraavaksi Perämies-Jaska palaa kotiin. Hän on ollut poissa pitkään, ja Ilona luulee hänen olleen merillä, vaikka todellisuudessa hän on ollut vankilassa. Jaskan mukana taloon muuttavat myös hänen sellikaverinsa Ventti-Ville ja Murto-Kalle. Aluksi sekä tytär että isä yrittävät esittää kunniallisempia kuin ovat, mutta tunnustavat totuuden toisen näytöksen lopussa, mikä on näytelmän käännekohta. Jaska innostuu kuullessaan, että hänen tyttärensä on myös petkuttaja, jopa isäänsä ovelampi.

Ilona, Jaska ja Ventti-Ville yhdistävät voimansa ja huijaavat johtaja Judaksen lainaamaan rahaa, jotta he saisivat rajan taakse jääneen suuren kulta-aarteen noudetuksi Suomeen. Huijaus onnistuukin, mutta seuraavaksi seurue joutuu erään Usko Kunnaksen huijausyrityksen kohteeksi. Usko luopuu kuitenkin yrityksestään, kun hän rakastuu Ilonaan.

Tarinan lopussa Jonssoneita ollaan juuri pidättämässä, kun paikalle saapuu tuomari. Hän ilmoittaa tiedon teollisuusneuvos Österbergin kuolemasta ja jättiläismäisestä perinnöstä, jonka tämä on testamentannut Ilonalle. Samalla Ilona ja Usko päättävät mennä naimisiin ja Ilona lupaa ostaa isälleen oman laivan.

Omena putoaa on sikäli poikkeuksellinen Waltarin näytelmä, että se kuvaa perheen yhtenäisenä ja onnellisena.[3] Näytelmän nimi kuvastaa myös yhtä sen teemaa: omena ei putoa kauas puusta, perhe on samaa maata ja ylpeä siitä.[4]

Vaikka Waltari kuvaa näytelmissään yleensä keskiluokkaa, Omena putoaa -näytelmän henkilöt ovat pikkurikollisia.[5] Waltari ei kuitenkaan moralisoi, vaan hänen asenteensa on hilpeän myönteinen.[6] Päähenkilöt ovat tosin huijareita, mutta heidän rikoksistaan kärsivät lähinnä vain koronkiskurit tai toiset huijarit.[5] Waltari itse puolusti näytelmänsä henkilöitä sanomalla, että ”heidän syntinsä ja huijauksensa ovat häviävän pieniä sen rinnalla mitä maailmassa on tapahtunut ja parhaillaan tapahtuu”.[1]

Omena putoaa on veijaritarina, jonka satiirin kohteena ovat yhteiskunnan lainalaisuudet, jotka suosivat oman edun tavoittelua, kuten valtiovalta ja verottaja. Panu Rajalan mukaan Waltari halusi näytelmällään huvittaa ”epävarmuuden masentamia suomalaisia”.[1] Se on eräänlainen aikuisten satu, johon yllättävä lahjoitus tuo onnellisen lopun, mutta siinä on myös alakuloinen sävy. Ihmisten mahdollisuudet onneen ja menestykseen ovat vähäiset.[7]

Maaria Koskiluoma vertaa näytelmän loppua Bertolt Brechtin Kolmen pennin oopperaan ja Perämies-Jaskaa Peppi Pitkätossun isään.[5] Rajala muistuttaa, että myös Sinuhe egyptiläisen Kaptah oli rakastettava huijari.[1]

Rafael Koskimies kertoo Kansallisteatterin historiassa, että siellä esitettiin keväällä 1934 tšekkiläisen František Langerin näytelmää Kameli neulansilmän läpi, josta Waltari sai aiheen omaan näytelmäänsä. Langerin näytelmä kertoo laitakaupungilla asuvasta Pestan perheestä, joka huijaa varakkailta ihmisiltä rahaa tuomalla heitä kurjaksi naamioituun kotiinsa ja vetoamalla heidän sääliinsä.[8] Näytelmissä on kuitenkin se ratkaiseva ero, että Langer ironisoi rikkaita ihmisiä, jotka pettävät itseään esittämällä hyväntekijöitä, kun taas Waltarin kuvaama teollisuusneuvos Österberg haluaa todella auttaa. Langerin näytelmä on vakavampi ja pisteliäämpi kuin Waltarin parodinen näytelmä.[1]

Omena putoaa sai kantaesityksensä 18. huhtikuuta 1947 Suomen Kansallisteatterissa.[9] Ilonaa näytteli Ansa Ikonen ja Perämies-Jaskaa Aku Korhonen. Koskimiehen mukaan varsinkin Ikonen esitti hyvin osansa, mutta suurinta hilpeyttä herätti Tauno Palon Ventti-Ville, josta tuli suorastaan ”koominen myytti pitkiksi ajoiksi”. Muissa rooleissa olivat Oke Tuuri Murto-Kallena ja Eero Kilpi vanhana herrana.[10] Rajala pitää Ventti-Villen saamaa suosiota esimerkkinä teatterin sattumanvaraisuudesta. Henkilö on kirjoitettuna melko mitäänsanomaton, ja Tauno Palo joutui esittämään sitä lyhyellä valmistumisajalla, kun rooliin jo valittu Joel Rinne katkaisi jalkansa kesken harjoitusten. Palo ei saanut hahmoa elämään, kunnes hän sai roolivarusteet kenraaliharjoituksessa. Hän loi Ventti-Villestä suitun sivukujien herrasmiesvarkaan, joka liikehti liukkaasti ja hermostuneesti. Lopulta Palo onnistui roolissa niin hyvin, että se kasvoi pääroolien ohi.[11]

Näytelmästä tuli suosittu, ja se sai heti Kansallisteatterissa 35 esitystä.[11] Sitä esitettiin vuosina 1947–1949 yhdessätoista ammattiteatterissa ympäri Suomea.[9] Vuonna 1963 Suomen Televisio teki näytelmästä oman versionsa, jonka ohjasi Seppo Wallin. Ilonaa näytteli Maija-Leena Soinne ja Perämies-Jaskaa yllättäen Tauno Palo. Näytelmä esitettiin televisiossa suorana lähetyksenä, eikä siitä ole minkäänlaista tallennetta.[12] Panu Rajala muistelee esitystä ”elämänläheisenä ja lämpimänä”.[13]

Vuonna 1968 näytelmästä tehtiin musikaali Nyt putoaa omena, jonka sävelsi Pentti Lasanen ja sanoitti Sauvo Puhtila. Kansallisteatteri esitti sitä vuonna 1968 Mika Waltarin 60-vuotispäivän kunniaksi. Näytelmän ohjasi Edvin Laine, ja Ilonaa esitti Tea Ista, hänen isäänsä Risto Mäkelä ja Ventti-Villeä Jussi Jurkka. Sole Uexküllin arvostelun mukaan sovituksessa oli hätäisen tilapäistuotteen leima ja se tuntui tähtäävän vain helppoon pikkujouluhuviin. Seuraavana vuonna musikaalia esitettiin Pyynikin kesäteatterissa nimellä Omena putoaa Pyynikillä. Ohjaajana oli Vili Auvinen, ja Peräsmies-Jaskaa esitti Matti Tapio ja Ventti-Villeä Pertti Palo. Vaikka esitys oli melko suosittu, kriitikot pitivät aihetta jo vanhentuneena ja väkinäisesti uuteen aikaan sovitettuna. Waltari itse suhtautui näytelmänsä muokkaukseen huolettoman myönteisesti.[14]

2000-luvulla Omena putoaa on esitetty Hämeenlinnan kaupunginteatterissa (2003–2004) ja Teatteri Eurooppa Neljässä 2009.[9] Jälkimmäisessä Anderssonskaa näytteli Ritva Oksanen. Panu Rajalan päiväkirjan mukaan tekstiä oli muokattu niin paljon, että hän ei ensin tunnistanut näytelmää. Toisaalta hänen mielestään on hyvä, että Waltarista ”pyyhittiin ronskilla kädellä pölyjä”.[15]

Maaria Koskiluoman mielestä Omena putoaa on sekä rakenteen että juonen puolesta ehkä Waltarin herkullisin komedia,[5] ja Rafael Koskimies nimittää sitä menestyskomediaksi.[16] Panu Rajalan mukaan se on ”esitetyin ja kenties rakastetuin Waltarin komedia”.[3] Näytelmän ensiesityksen aikaan tosin myös paheksuttiin sitä, että rikolliset esitettiin myönteisessä valossa.[1] Rajala arvelee, että näytelmän suosio perustuu yllättävään asetelmaan, taitavaan juoneen, hauskoihin henkilötyyppeihin ja napakoihin repliikkeihin. Komiikka syntyy henkilöiden välisistä hämäyksistä ja petoksista sekä vääristä rooliodotuksista. Näytelmän alkupuoli toimii huomattavasti paremmin kuin loppu, sillä kun Ilona ja isä saavat tietää totuuden toisistaan, näytelmässä ei ole enää vastavoimia eikä kunnon toimintaa synny.[7]

Alkuperäisessä näytelmässä kaikki näytökset tapahtuvat samassa paikassa, Jonssonien kellarimurjussa. Ratkaisu korostaa vaihtuvia tilanteita ja niiden yllätyksellisyyttä. Myöhemmissä sovituksissa tämä rakenne on usein rikottu, mikä haittaa näytelmän sujuvuutta ja vie sen tehoa.[11] Toisaalta näytelmä on jaksanut huvittaa yleisöä yhä uudelleen, ja sitä voi pitää ikivihreänä.[17]

Pääartikkeli: Omena putoaa...

Valentin Vaala ohjasi Waltarin näytelmän pohjalta elokuvan vuonna 1952. Pääosissa olivat Toini Vartiainen (Ilona), Tauno Palo (Ventti-Ville) ja Reino Valkama (Perämies-Jaska).[18] Käsikirjoittajaryhmässä olivat Waltarin lisäksi ohjaaja Vaala ja Usko Kemppi.[19]

Toisin kuin näytelmä, elokuva on hajotettu useille eri tapahtumapaikoille. Alussa on kymmenen minuutin prologi, jossa näkyy teollisuusneuvos Österbergin liikepalatsi ja hänen yksinäisyytensä ja terveyshuolensa. Sitten seuraa Ilonan hukuttautumisnäytös, joka näytelmässä tulee esiin vain kerrottuna.[20] Johtaja Judaksen tilalla elokuvassa on kilpaileva rikollisliiga. Ilonan poikaystävä Usko on poistettu ja Ilona rakastuukin hänen sijastaan Ventti-Villeen. Lopussa on vielä teollisuusneuvoksen kotona kuvattu illalliskohtaus, jota ei ole näytelmässä.[13]

Aikalaisarvioissa käsikirjoitusta pidettiin Waltarin parhaana ja erityisesti dialogia hyvin elokuvaan luontuvana,[21] ja elokuva sai viisi Jussi-palkintoa.[18] Panu Rajalan mukaan Vaalan elokuvaa on pidetty harvinaisen onnistuneena näytelmän elokuvasovituksena, mutta hänen mielestään se on silti ”hyvän komedian vesitys”, sillä se on liian alleviivaava ja osoitteleva. Rajala pitää erityisesti epäonnistuneena ratkaisuna Ilonan ja Ventti-Villen suhdetta, joka tuhoaa jälkimmäisen henkilöhahmon.[22]

• Koskiluoma, Maaria: Mika Waltarin näytelmät. Teoksessa Mika Waltari – mielikuvituksen jättiläinen s. 93–140. Helsinki: WSOY, 1982. ISBN 951-0-11565-7.

• Koskimies, Rafael: Suomen Kansallisteatteri 2. 1917–1950. Helsinki: Otava, 1972.

• Rajala, Panu: Noita palaa näyttämölle. Mika Waltari parrasvaloissa. Porvoo: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23014-6.

• Rajala, Panu: Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-31137-0.