Omaha-luokka

Vuoden 1905 Chester-luokan valmistuttua ei Yhdysvallat ollut valmistanut uusia risteilijöitä ennen vuoden 1917 Omaha-luokkaa. Syynä tähän olivat vakavat erimielisyydet siitä minkälaisia risteilijötä laivasto tarvitsisi. Euroopassa puhjennut ensimmäinen maailmansota mahdollisti tarpeen kartoittamisen tutkimalla vastapuolten risteilijöiden toimintaa ja niiden toiminnan rajoittamista.[1]

Perusteiden selvittelyn aikana tehtiin lukuisia suunnitelmia 10 500 tonnin aluksesta aina 25 000 tonnin alukseen. Suurimpina aseina esitettiin jopa 16 tuuman tykkejä. Suunnittelu kattoi kaikki mahdollisuudet tiedusteluristeilijästä taisteluristeilijään ja lopulta ensimmäinen vaihtoehto voitti, vaikkakin supistetussa muodossa.[1]

Vuoden 1917 tiedusteluristeilijän kuten sitä nimitettiin vaatimuksiksi esitettiin yli 30 solmun nopeutta, 10 000 merimailin toimintamatkaa ja vähintään kuutta kuuden tuuman tykkiä. Aluksen uppouman tuli olla noin 8 000 tonnia. Vaatimuksia lisättiin lisäämällä kuuden tuuman tykkien määrä kymmeneen, neljä ilmatorjuntatykkiä, kaksi torpedoputkea sekä neljä lentokonetta. Lisäksi alusten tuli kyetä toimimaan miinalaivoina.[1]

Vaatimukset pakottivat vähentämään aluksen massaa kaikin mahdollisin keinoin. Lisäksi alusten hinta oli nousemassa kohtuuttoman suureksi. Alus oli suunniteltu kuten suuri hävittäjä ja siitä puuttuivat monet risteilijöille tyypilliset ominaisuudet.[1]

Suunnitelmat hyväksyttiin 8. heinäkuuta 1916, jolloin uppouma oli 7 050 tonnia. Alusten suojana oli vesirajassa kolmen tuuman paksuinen panssarivyö, joka ulottui 19 jalan syvyyteen. Lisäksi aluksen kansi oli 1,5 tuuman panssaria. Aluksella oli panssaroidut laipiot keulassa ja perässä. Ne olivat keulassa 1,5 tuumaa ja perässä kolme. Tykkitorneissa oli ainoastaan sirpalesuojaus. Näinkin suojaan kului yli kahdeksan prosenttia standardiuppoumasta.[1]

Huolimatta niiden pienehköstä uppoumasta niihin oli asennettu voimakas propulsiojärjestelmä, joka onnistuneen rungon muotoilun kanssa, mahdollisti saavutetun maksiminopeuden. Ensimmäistä kertaa konehuoneet oli ryhmitelty yksiköittäin. Kaksitoista höyrykattilaa oli sijoitettu neljään kattilahuoneeseen. Kahden etuosan ja kahden takaosan kattilahuoneen väliin oli sijoitettu konehuone. Kattilat olivat Yarrow-tyyppisiä lukuun ottamatta Crampin valmistamia, joissa oli White-Forsters-tyyppiset kattilat. Neliakselisen järjestelmän turbiinimoottorit vaihtelivat valmistajan mukaan Crampin valmistamilla aluksilla oli Parsons-, Toddin valmistamilla aluksilla Westinghouse- ja Betlehemin aluksilla Curtis-turbiinit. Toki aluksilla oli myös muita eroavaisuuksia propulsiojärjestelmissä. Aluksilla oli siten eroja esimerkiksi toimintamatkassa, minkä vuoksi ne voitiin jakaa lyhyen (CL-4:stä CL-8:aan) ja pitkän kantaman aluksiin (CL-9:stä CL-13:een).[2]

Yhdysvaltain suurten öljyvarantojen vuoksi alukset olivat vain öljyäkäyttäviä. Niiden tankeissa oli maksimissaan 1 852 tonnia öljyä. Tästä huolimatta määritettyä 10 000 merimailin toimintamatkaa 10 solmun nopeudella ei koskaan saavutettu ja toimintamatka olikin ainoastaan 6 400 merimailia kyseisellä nopeudella.[3]

Yhtenä suunnittelun kummajaisista oli pyrkimys maksimoida pituussuuntainen tulivoima, mikä johti laidoille neljän kasematin sijoittamiseen sekä keulassa että perässä. Lisäksi asennettiin kaksi tykkiä kyljille. Etukannelle ei voinut tykkejä asentaa, koska käytössä oli ainoastaan yksiputkisia kilvin varustettuja tykkejä, jotka eivät kestäneet yliampuvan tykin suupainetta. Kuitenkin alusten rakennusvaiheen aikaan tehtiin lukuisia muutoksia, jolloin kyljille asennetut tykit poistettiin ja etu- ja takakannelle asennettiin kaksiputkiset tykkitornit. Kaikki tykit olivat kuuden tuuman 53 pituuskaliiperin Mk 12 tykkejä.[3]

Apuaseina oli neljä yksiputkista kolmen tuuman 50 pituuskaliiperin tykkiä, jotka oli asennettu keskilaivaan kummallekin kyljelle. Aseistuksen täydensivät torpedoputket, joita oli rakennusvaiheen aikana lisätty etukannen takaosaan sijoitettuun kahteen kolmen 21 tuuman putken sarjaan.[3]

Alusten kannelle savuhormien taakse oli asennettu kaksi katapulttia eli yksi kummallekin kyljelle. Aluksilla ei kuitenkaan ollut lentokoneita varten hangaaritiloja, joten ne kykenivät toimimaan vain kahdella lentokoneella, jotka aluksi olivat malliltaan Vought VE-9.[3]

• Gardiner, Robert (toim.): Conway's All the World's Fighting Ships 1906–1921. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1985. ISBN 0-85177-245-5. (englanniksi)
• Whitley, M. J.: Cruisers of World War Two - an international encyclopedia. Lontoo: Arms and Armour, 1996. ISBN 1-86019-874-0. (englanniksi)