Oluen verotus

Mallasjuomien valmistus ja tislaus oli jo 1600- ja 1700-luvuilla veronalaista toimintaa. Välillä ne tosin jätettiin verottamatta. Suomen oluttehtaiden isännät ja portterin tekijät maksoivat 1865–1882 valtion kantaman yleisen suostuntaveron lisäksi lisäsuostuntaverona viisi penniä kultakin tehtaasta myydyltä olut- tai portterikannulta (yksi kannu on 2,617 litraa).[1]

Vuonna 1882 annettiin asetus suostuntaverosta mallasjuomain valmistuksesta. Sen mukaan oluen, portterin tai muun mallasjuoman valmistaja maksoi 80 penniä jokaiselta mallasleiviskältä (yksi leiviskä on 8,5 kiloa), joka sellaisten juomain valmistukseen käytettiin. Jos tehdas ei käyttänyt niin paljon maltaita, että suostuntavero olisi noussut 800 markkaan, oli maksettava veroa 800 markkaa. Suostuntaveroa ei tarvinnut maksaa kotitekoisesta mallasjuomasta. Maahantuoduista mallasjuomista kannettiin tullia.[2]

Metrijärjestelmään siirryttäessä suostunnan määräksi tuli 1889 yksi markka jokaiselta kymmeneltä kilolta maltaita, jotka mallasjuomien valmistamiseen käytettiin. Suostuntavero oli voimassa vuoden 1891 loppuun.[3] Mallasjuomien valmistuksesta kannettava suostuntavero otettiin uudelleen käyttöön 1910, jolloin suostunta oli 8 markkaa kultakin 10 kilolta maltaita.[4] Tämä suostuntavero oli voimassa vuosina 1910–1915.

Sotatilan vuoksi säädettiin 1915 väliaikainen maksu alkoholijuomien kaupasta tavallisen suostunnan lisäksi. Maksu koski yli 2,5 tilavuusprosenttia alkoholia sisältävien juomien tukkukauppaa. Maksu oli aluksi 30 prosenttia myyntihinnasta ja kesäkuusta 1915 lähtien 50 % myyntihinnasta.[5] Helmikuussa 1916 maksun suuruudeksi määrättiin väkevien mallasjuomien osalta 30 penniä litralta.[6] Myös ravintoloiden tuli maksaa veroa mallasjuomista aluksi 20 %, sitten 40 % ja viimein 50 % myyntihinnasta.[7]

Vuoden 1916 alussa tuli voimaan uudet periaatteet mallasjuomien verottamiseksi. Sana mallasjuomavero esiintyi ensi kerran senaatin päätöksessä 1/1916. Mallasjuomavero oli valtion kantama välillinen vero mallasjuomien valmistamisesta ja myynnistä. Samassa yhteydessä mallasjuomia alettiin verottaa veroluokkien mukaan. Mallasjuomista, joissa oli 2,5–4,5 tilavuusprosenttia alkoholia, oli suoritettava veroa 70 penniä litralta. Alkoholipitoisuudeltaan 4,5–7 prosenttisista mallasjuomista oli maksettava 1,20 markkaa litralta. Yli 7 % alkoholia sisältävistä mallasjuomista vero oli 24 penniä jokaista alkoholiprosenttia kohti, joka sisältyi litraan juomaa. Uutta oli myös se, että asetus oli voimassa toistaiseksi vuosittaisen suostunnan sijaan.[8]

Vuosina 1919–1932 oli voimassa kieltolaki, joka koski yli kaksi tilavuusprosenttisia alkoholijuomia.[9] Vuonna 1931 alettiin verottaa 1–2,5 prosenttisia mallasjuomia. Veron suuruus oli yksi markka litralta ja se koski sekä kotimaassa valmistettuja että maahantuotuja mallasjuomia.[10] Vuonna 1932 maksettiin saman suuruista veroa 1,4–2,5 prosenttisista mallasjuomista ja veron nimenä oli mallasjuomavero.[11]

Maaliskuun alussa 1932 tuli voimaan uusi laki mallasjuomaverosta, joka koski tehdasmaisesti valmistettuja mallasjuomia. Nyt otettiin käyttöön nimitykset ensimmäinen, toinen ja kolmas veroluokka. Ensimmäiseen veroluokkaan kuuluivat mallasjuomat, joissa oli 1,4–2,25 painoprosenttia alkoholia. Toiseen veroluokkaan kuuluivat mallasjuomat, joissa oli alkoholia yli 2,25 % ja enintään 3,2 %. Kolmanteen veroluokkaan kuuluivat ne mallasjuomat, joissa oli yli 3,2 painoprosenttia alkoholia. Veron suoritti mallasjuoman valmistaja.[12] Samaan aikaan säädetyn väkijuomalain mukaan yli 2,25 % alkoholia sisältäviä juomia sai myydä vain valtion omistaman alkoholiyhtiön myymälöissä; I veroluokan olutta tämä rajoitus ei sen alhaisen alkoholipitoisuuden vuoksi koskenut.

Kesäkuussa 1945 ensimmäisen veroluokan alaraja määriteltiin niin, että veroa oli maksettava, jos kantavierteen väkevyys oli suurempi kuin 2,8 prosenttia.[13] Vuoden 1965 alussa ensimmäisen veroluokan alarajaksi tuli alkoholipitoisuus, joka oli yli 1,4 painoprosenttia.[14]

Suomessa otettiin käyttöön liikevaihtovero helmikuun alussa 1941. Liikevaihtoverosta oli kuitenkin vapautettu mallasjuomaveron alaisten juomien myynti ja maahantuonti.[15] Liikevaihtoverolakia muutettiin nopeasti, niin että mallasjuomiakin alettiin verottaa vuoden 1942 alusta lähtien. Veron suuruus oli

• tuottajan myydessä tavaran jälleenmyyjälle 10 % myyntihinnasta
• tuottajan myydessä tavaran suoraan käyttäjälle 13 % myyntihinnasta
• kaupan myydessä tuotteen kuluttajalle 5 % myyntihinnasta
• ravintolan, ruokalan tai kahvilaliikkeen myynnistä 4 % myyntihinnasta[16]

Liikevaihtoveron suuruus muuttui moneen kertaan vuosien varrella. Liikevaihtovero korvattiin arvonlisäverolla kesäkuun alussa 1994.[17]

Vuoden 1969 alussa astui voimaan laki keskioluesta. Keskiolut määriteltiin alkoholijuomaksi, joka oli valmistettu yksinomaan käymisen avulla maltaista, humalista ja vedestä. Alkoholia keskiolut sisälsi enemmän kuin 2,25 painoprosenttia, mutta vähemmän kuin 3,7 painoprosenttia. Keskiolut kuului toiseen tai kolmanteen veroluokkaan. Laki salli tietyin edellytyksin keskioluen vähittäismyynnin elintarvikeliikkeissä, ei kuitenkaan kioskeissa, ei myöskään alle 18-vuotiaille.[18] Alle 2,25-prosenttista, I veroluokan olutta eivät nämäkään rajoitukset koskeneet, kun taas IV veroluokan olutta sai edelleen myydä vain Alkon myymälöissä ja anniskeluravintoloissa.

Samassa yhteydessä mallasjuomaverosta annettu laki kumottiin ja uudistettiin. Uusissa säädöksissä oluen veroluokat määriteltiin uudelleen. Olut jaettiin ensimmäiseen, toiseen, kolmanteen ja neljänteen veroluokkaan.

• I veroluokan oluessa sai olla enintään 2,25 painoprosenttia alkoholia
• II veroluokassa alkoholia oli yli 2,25 %, mutta enintään 3,0 %
• III veroluokassa alkoholia oli yli 3,0 %, mutta vähemmän kuin 3,7 %
• IV veroluokan oluessa alkoholia oli 3,7 % tai enemmän

Vahvaksi olueksi kutsuttiin mallasjuomaa, joka sisälsi vähintään 3,7 painoprosenttia alkoholia.[19]

Tehdasmaisesti Suomessa valmistetusta ja Suomeen tuodusta I veroluokan oluesta alettiin vuoden 1969 alussa maksaa virvoitusjuomaveroa[20] ja II–IV veroluokan oluista valmisteveroa. Veron maksoi oluen valmistaja tai maahantuoja. Sen lisäksi että otettiin käyttöön uusi IV veroluokka myös veron peruste muuttui. Vero oli II veroluokan oluesta 13 prosenttia, III veroluokan oluesta 25 prosenttia ja IV veroluokan oluesta 35 prosenttia alkoholiyhtiön vahvistamasta oluen vähittäismyyntihinnasta.

Vuoden 1980 alussa tuli voimaan olutvero. Se oli valtiolle maksettava valmistevero, jota kannettiin yli 2,25 painoprosenttia alkoholia sisältävistä mallasjuomista. Olutvero oli käytössä vuoteen 1994. Oluen veroluokat säilyivät ennallaan, mutta verona alettiin kantaa perusveroa ja lisäveroa. Perusvero oli edelleen prosenttiosuus vähittäismyyntihinnasta. Lisäveroa oli maksettava 36 penniä litralta oluesta, joka oli pakattu kertakäyttöiseen myyntipäällykseen.[21]

Vuoden 1985 alussa tuli voimaan laki, joka poisti II veroluokan olutverolaista.[22] Vuoden 1988 alussa II veroluokka palautettiin olutverolakiin, siirryttiin painoprosenteista tilavuusprosentteihin ja samalla uudistettiin oluen veroluokat:

• I veroluokan oluessa sai olla enintään 2,8 tilavuusprosenttia alkoholia
• II veroluokassa alkoholia oli yli 2,8, mutta enintään 3,7 tilavuusprosenttia
• III veroluokassa alkoholia oli yli 3,7, mutta enintään 4,7 tilavuusprosenttia
• IV veroluokan oluessa alkoholia oli yli 4,7 tilavuusprosenttia[23]

Laki alkoholijuomaverosta tuli voimaan 1. heinäkuuta 1994. Tällä lailla kumottiin oluen veroluokat ja vero alkoi määräytyä alkoholipitoisuuden ja juomamäärän mukaan. Oluesta, jonka alkoholipitoisuus oli yli 2,8, mutta enintään 15 tilavuusprosenttia, oli maksettava perusveroa 1,70 markkaa jokaiselta juomalitran sisältämältä senttilitralta alkoholia. Lisäveroa oli maksettava 4 markkaa litralta, ellei vähittäismyyntipäällys ollut uudelleen täytettävä. Lisäveron suuruus oli 1 mk/l, jos vähittäismyyntipäällys voitiin hyödyntää raaka-aineena.[24]

Vuoden 1996 alusta lähtien pienten olutpanimoiden maksamaa alkoholijuomaveron perusveroa alennettiin. Alennus oli 20 prosenttia, jos panimon vuosituotanto oli enintään miljoona litraa, ja alennus oli 10 prosenttia, jos vuosituotanto oli alle 5,5 miljoonaa litraa.[25] Vuoden 1997 heinäkuun alusta lähtien perusveroa alennettiin 30 prosentilla, jos olutta tuotettiin enintään 200 000 litraa vuodessa. Alennus oli 20 %, jos vuosituotannon määrä oli 0,2–2 miljoonaa litraa, ja alennus oli 10 %, jos vuosituotanto oli 2–5,5 miljoonaa litraa.[26] Lisäveroa nostettiin vuoden 2002 alusta lukien. Lisävero oli 67 senttiä litralta ellei oluen vähittäismyyntipäällys ollut pantillinen. Lisävero oli 16 senttiä litralta, jos vähittäismyyntipäällyksen raaka-aine oli hyödynnettävissä.[27] Perusveroa alennettiin maaliskuun alusta 2004 lähtien 50 prosentilla, jos yrityksen vuosituotanto oli enintään 200 000 litraa. Alennus oli 30 % vuosituotannon ollessa 0,2–3 miljoonaa litraa ja 20 % tuotannon ollessa 3–5,5 miljoonaa litraa.[28] Kaikkien korkeintaan 5,5 %:n vahvuisten alkoholijuomien myynti tuli sallituksi ruokakaupoissa 2018.[29]