Essentialismi
Essentialismi eli olemusajattelu (lat. essentia, olemus) on käsitys, jonka mukaan asioilla on jonkinlainen sisäänrakennettu olemus, joka tekee niistä sellaisia kuin ne ovat. Siitä, millainen tämä olemus on, käsitykset vaihtelevat.[1] Essentialismi on noussut poliittisen keskustelun kohteeksi etenkin postmodernin teorian myötä, joka on arvostellut vähemmistöihin suhtautumista ennakkoluuloisesta essentialismista.
Aristoteles
Olemusajattelu on oppi, jolle Aristoteles loi perustan esittäessään formaalisen syyn muodoksi tai olemukseksi joka on pysyvä malli sille, millainen asian tulisi olla. Määritelmästä seuraa se, että luonnon tapahtumat ovat selitettävissä viittaamalla luontokappaleen olemukseen. Olemus on tietyn luontokappaleen luonnollisin tila, ja siten tuon luontokappaleen ”oikea” tapa toimia. Olemusajattelun perustana on, että jokaisella luontokappaleella on jokin olemus, joka erottaa hänet kaikista muista luontokappaleista.
Aristoteleen jälkeen
Aristoteleen näkemys oli, että on olemassa erityinen idea tai muoto, joka määrittää olion esimerkiksi ihmiseksi. Platon oli ottanut tämän ajatuksen oman ideamaailmansa lähtökohdaksi ja hän määritti ihmisen sielun piirteeksi joka erottaa tämän kaikesta muusta. Vastaavaa näkemystä ovat sittemmin kannattaneet muun muassa René Descartes ja Immanuel Kant. Vastaavanlainen olemusajattelu on erittäin tyypillistä myös erilaisille kristillisille ihmiskäsityksille, joissa ihmiset nähdään toimivina sieluina osana korkeampaa suunnitelmaa.
Essentialismin seuraukset
Olemusajattelu johtaa siihen, että ihmisen olemus sekä oikea ja väärä toiminta johdetaan luonnollisesta järjestyksestä, jota todellisuus itsessään noudattaa. Esimerkiksi keskiajalla kristilliset jumaluusoppineet puhuivat luonnonlaista, joka määrittää hyvän ja pahan.[1] Olemusajattelua on sanottu naturalistisen virhepäättelyn yleisimmäksi muodoksi. Arkiajattelussa olemusajattelun on sanottu näyttäytyvän tapoina ajatella ”näin asia on” tai ”näin on aina ollut”.[1]
Postmoderni essentialismin kritiikki
Esseessä Juutalaiskysymys (1954) eksistentialistinen filosofi Jean-Paul Sartre (1905—1980) kritisoi antisemitismiä siitä, että se olettaa ’juutalaisuuden’ henkilön sisäiseksi olemuspiirteeksi: Juutalainen on sen mukaan kokonaan paha, läpikotaisin juutalainen. Hänen hyveensä, jos hänellä niitä on, ovatkin paheita, koska ovat hänen.[2] Sartre kuvaa antisemitismin essentialistista lähtökohtaa myös seuraavasti: Juutalaisen tekee hänessä asuva ’juutalaisuus’, tuliaineeseen tai oopiumin unettavaan olemukseen verrattava prinsiippi.[3]
Postmoderni sosiaalisen oikeudenmukaisuuden teoria on vastaavasti arvostellut eri vähemmistöryhmiin suhtautumista ’essentialismista’. Sillä tarkoitetaan, että näihin ryhmiin kohdistetaan stereotyyppisiä ja virheellisiä ennakkoluuloja niiden pysyvästä olemuksesta. Postkolonialistista teoriaa kehittänyt Gayatri Chakravorty Spivak kirjoitti ”strategisesta essentialismista”. Sillä hän tarkoitti kielenkäyttöön perustuvaa hallintaa, joka tapahtuu niputtamalla alistettu ryhmä yhtenäiseksi kokonaisuudeksi halveksunnan ja ennakkoluulojen pohjalta.[4]
Pluckrose ja Lindsay katsovat, että postmoderni oikeudenmukaisuusteoria tai ’wokeismi’ on myös itse syyllistynyt essentialismiin kuvatessaan kaikki ”valkoiset” epämoraalisina.[5]
Lähteet
- Pluckrose, Helen ja Lindsay, James: Cynical Theories: How Activist Scholarship Made Everything About Race, Gender, and Identity—and Why This Harms Everybody. Swift, 2020. ISBN 978-1-80-075004-3. (englanniksi)
- Sartre, Jean-Paul: Juutalaiskysymys. Teoksessa: Jean-Paul Sartre: Esseitä., s. 59-159. Suomentanut Jouko Tyyri. Otava, 1965 (alkuteos1954).
Viitteet
- Hjelm, Titus: Passio: Rakkauden, seksin ja seurustelun filosofiaa nuorille, s. 18–19. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-26-4809-1.
- Sartre, 1965, s. 78
- Sartre, 1965, s. 81
- Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 72–73
- Pluckrose ja Lindsay, 2020, s. 121
Aiheesta muualla
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Essentialismi Wikimedia Commonsissa