Okinawan taistelu

Vaikka Japanin tappio oli jo vuoden 1945 alkuun mennessä varmistunut, pelättiin Japanin jatkavan taistelua vielä useita vuosia. Tyynellämerellä kärsimistään takaiskuista huolimatta sillä oli tiukka ote Kaakkois-Aasiasta ja se oli vuonna 1944 Kiinassa saavuttanut jopa sotilaallisia voittoja. Japanilaiset harkitsivat omien saartensa evakuoimista ja sodan jatkamista Korean, Mantšurian ja Kiinan tukikohdista. Idästä edenneet yhdysvaltalaiset saavuttivat Iwo Jiman maaliskuussa 1945 ja sitä seuraava kohde oli Japanin eteläisin saaristo, Riukiusaaret Formosan ja Kyushun puolivälissä. Suurimmasta saaresta Okinawasta olisi tullut liittoutuneille ponnahduslauta, josta olisi voitu jatkaa itse Japanin pääsaarille.

USS Bunker Hilliin osuu kaksi kamikaze-lentäjää

Yhdysvaltain sodanjohdon antama peitenimi Okinawan maihinnousulle oli operaatio Jäävuori. Amiraali Nimitzin komentamalla Yhdysvaltain 5. laivastolla oli tärkeä rooli kuljettaa noin 180 000 Yhdysvaltain 10. armeijan sotilasta. Yhdysvaltalaisten tueksi tulivat neljä Britannian kuninkaallisen laivaston lentotukialusta ja yksi taistelulaiva. Ilmaherruudestaan huolimatta yhdysvaltalaiset pelkäsivät japanilaisten jatkuvia ilmahyökkäyksiä. Sekä Formosa ja Kyushu olivat edelleen Japanin hallinnassa ja japanilaiset turvautuivat yhä enemmän kamikaze-hyökkäyksiin.[1][2]

Okinawaa puolusti 120 000 Japanin 32. armeijan sotilasta[3] ja saaren väestö oli peloteltu epätoivoisiin tekoihin. He uskoivat, että on parempi tehdä itsemurha kuin alistua yhdysvaltalaisten valtaan.

Yhdysvaltain hyökkäyssuunnitelma

Yhdysvaltalaisia maihinnousujoukkoja Okinawan rannikolla 13. huhtikuuta 1945

Japanilaisia sotavankeja Okinawalla odottamassa kuulustelua.

Operaatio alkoi 1. huhtikuuta Kyushun ja Formosan lentotukikohtiin tehdyillä iskuilla, joiden tarkoituksena oli estää laivastoa uhkaavat ilmahyökkäykset. Silti japanilaiset saivat satoja kamikazelentäjiä ilmaan. Ne vahingoittivat pahoin muun muassa USS Franklinia, joka oli pakko hinata pois. Brittien teräskantiset laivat kestivät hyökkäyksiä paremmin kuin yhdysvaltalaisten puukantiset. Näistä tapahtumista huolimatta saattoalukset aloittivat hyökkäystä edeltävän sulkutulen. Keraman saareen tehtiin ankkuripaikka hyökkäävälle laivastolle. Saarelta liittoutuneet löysivät 350 itsemurhavenettä, jotka oli pakattu täyteen räjähteitä. Nämä veneet oli tarkoitettu hyökkäävää laivastoa vastaan, mutta niiden kaappaaminen poisti ison uhan liittoutuneiden laivoilta.

Samana päivänä aloitettiin maihinnousut Okinawalle. Harhautushyökkäys tehtiin kaakkoisrannalle, minne japanilaiset keskittivät suuremman voimansa. Todellinen maihinnousu tehtiin Hagusin länsirannalle. Se ei kohdannut vastarintaa, sillä japanilaiset aikoivat puolustautua vasta sisämaassa. Kun yhdysvaltalaiset rakensivat sillanpääasemansa, japanilaiset lähettivät yli 350 itsemurhalentäjää. Yhdysvaltain laivasto menetti kaksi hävittäjää ja muutaman pienemmän aluksen.

Japani lähetti Okinawalle itsemurhahyökkäykseen myös maailman suurimman taistelulaivan Yamaton, jolle annettiin polttoainetta ainoastaan yksisuuntaiseen matkaan saarille. Sen oli tarkoitus mahdollisuuksien mukaan tuhota yhdysvaltalaisten joukkojen jäänteet, jahka kamikaze-joukot olisivat ensin tuhonneet niistä valtaosan, ja sen jälkeen ajaa rantaan ja näin muuntua liikkumattomaksi tykistöpatteriksi. Yamato kuitenkin tuhoutui Yhdysvaltain laivaston ilmaiskuissa merellä 7. huhtikuuta ollessaan vielä kaukana Okinawasta.[4]

Kun yhdysvaltalaiset etenivät syvemmälle sisämaahan, he törmäsivät ns. Machinato-linjaan, joka oli valtaisa kallioon koverrettu bunkkerien ketju. Niiden tuhoaminen oli hidasta ja veristä. Machinato-linja murrettiin 24. huhtikuuta mennessä, mutta pian sen jälkeen yhdysvaltalaiset kohtasivat Shurin linjan. Sen symbolisesti tärkeä keskus oli Shurin linna, jonka alla oli tunnelien sokkelo. Se vallattiin 28. huhtikuuta sivustahyökkäyksillä ja lopullisesti saaren vastarinta oli murskattu 21. kesäkuuta[4], vaikka saaren pääkaupunki oli vallattu jo 27. toukokuuta. Koko ajan yhdysvaltalaiset saivat vastaansa jatkuvia itsemurhahyökkäyksiä, mikä kulutti Japanin ilmavoimia, mutta tuhosi myös 21 Yhdysvaltain laivaston alusta.

Yhdysvaltalaisjoukkojen komentaja kenraali Simon Bolivar Buckner, Jr. sai surmansa srapnellin osumasta 18. kesäkuuta 1945. Japanilaisten komentaja kenraali Mitsuru Ushijima puolestaan teki seppukun 23. kesäkuuta 1945, jolloin kummankaan taisteluun osallistuneen osapuolen ylin komentaja ei selvinnyt siitä elossa.[4]

Yhdysvaltalainen sotilas käyttää liekinheitintä japanilaisia vastaan

Vähintään 110 000 japanilaista miestä sai surmansa, mahdollisesti 20 000 lisää, sillä yhdysvaltalaiset hautasivat heidät elävinä luoliin pitäessään sitä oman hengen vangitsemisyrityksissä vaarantamista parempana vaihtoehtona.[5] Yhdysvaltalaisten tappiot olivat 12 520 kaatunutta maavoimista, 2 938 merijalkaväestä ja 4 907 laivastosta.[4]

Okinawa oli tärkeä voitto liittoutuneille, mutta sen saavuttamisessa oli aiheutunut suuremmat tappiot kuin missään Tyynenmeren sodan aiemmassa taistelussa. Koetut raskaat tappiot vaikuttivat epäilemättä myöhempään päätökseen atomipommin käyttämisestä Japania vastaan.[4]

• Arni, Erkki: Taistelu Tyynen meren herruudesta. WSOY, 1964.
• van der Vat, Dan: The Pacific Campaign. Simon & Schuster, 1991. ISBN 0-671-79217-2. (englanniksi)
• Newark, Tim: 50 taistelua jotka muuttivat maailmaa. (Turning the tide of war: 50 battles that changed the course of modern history, 2001.) Suomennos Veikko Ahola ja Irmeli Kuhlman. Helsinki: Gummerus, 2002. ISBN 951-20-6139-2.
• Perez, Louis G. (toim.): Japan at War: An Encyclopedia. ABC-CLIO, 2013. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Okinawan taistelu Wikimedia Commonsissa