Ojitus

Ojitus on ojien kaivamista kostean alueen kuivaamiseksi. Maataloudessa ojituksen tarkoituksena on kasvualustan ja kantavuuden parantaminen. Suomessa sen päätarkoituksena kuivata pelto mahdollisimman nopeasti kylvökuntoon.[1]

Valtaojan kaivuuta lapiolla työpalveluna vuonna 1938 Saksassa.
Oja turvesuolla.

Ojitus voidaan jakaa perus- ja paikallisojitukseen. Perusojituksessa laajemman valuma-alueen vesi johdetaan valtaojia myöten järveen tai jokeen. Paikallisojituksessa pellon liiallinen vesimäärä johdetaan valtaojiin ja puroihin.[1] Paikallisojituksesta vastaa maanomistaja, joka saa tarkoitukseen julkista rahoitustukea, joka on valtion laina, takaus tai korkotukea. Valtaojat kaivaa paikallinen maatalouspiiri kokonaan julkisilla varoilla. Valtaojiin johdetaan myös maan- ja paikallisteiden sekä taajamien katuverkoston sadevesi eli hulevedet.

Pelto

Paikallisojituksessa pellolle tehdään sarkaojia tai salaojia, joita pitkin vesi kulkeutuu omalla paineella pellon alapäässä olevaan veto-ojaan ja sitä myöten edelleen valtaojaan. Salaojaverkosto koostuu imuojista sekä niitä yhdistävistä kokoomaojista, jotka päätyvät erityiseen laskuaukkoon.

Sarkaojat kaivetaan joko lapiolla tai vedetään oja-auralla. Salaojitus suoritetaan erityisellä salaojituskoneella. Suuremmat veto- ja valtaojat kaivetaan tavallisesti kaivinkoneella. Peltolohkojen ympärille kaivetut ojat estävät ympäristön valumavesien pääsyn pellolle ja toimivat samalla naapureiden välisenä rajaojana.[1]

Historia Suomessa
1800-luvulla ojat kaivettiin puulapiolla.

Peltojen kuivatus yleistyi Suomessa isojaon jälkeen. Kunnolla se pääsi vauhtiin kuitenkin vasta 1800-luvulla, jolloin maanviljely tehostui ja rehun tuotanto siirtyi luonnonniityiltä pelloille. Tuolloin pelloille kaivettiin avo-ojia noin 10–20 metrin välein. Nämä taas jakoivat pellon kaistaleisiin, joita kutsuttiin saroiksi. Tällä menetelmällä saatiin käyttöön uusia peltomaita, joilla viljeleminen ei aiemmin olisi ollut mahdollista. [2][3][4][5]

Maanviljelys koneistui sotien jälkeen, ja maatalouskoneilla oli hankala liikkua kapeilla peltosaroilla. Tämän johdosta perinteisiä avo-ojia ryhdyttiin korvaamaan salaojilla. Käytettävissä oleva viljelyala kasvoi, kun pelloilta katosivat näkyvät ojat ja uomat. Aluksi salaojat kaivettiin lapiolla, mutta myöhemmin tulivat käyttöön salaojituskoneet. Kiivainta salaojituksen aikaa oli 1970-luku, jolloin noin 25 prosenttia Suomen peltopinta-alasta oli salaojituksen piirissä. Nykyään vastaava osuus on 60 prosenttia. [2][3][4]

Suo
Pääartikkeli: Ojitettu suo

Suomessa soiden ojittaminen aloitettiin 1860-luvulla. Soiden ojituksen avulla suomaista yritettiin saada peltoja tai paremmin puuta tuottavaa metsää. Niillä kuviteltiin myös ehkäistävän hallan vaaraa Runebergin Saarijärven Paavon tapaan. Tosiasiassa soiden ojittaminen lisää hallan yleisyyttä, sillä kuivan turpeen lämpötilaolot ovat paljon äärevämmät kuin märän.[6] Tutkimukset ovat osoittaneet, ettei soiden kuivaaminen ehkäise hallaa, vaan päinvastoin lisää sitä, paitsi siinä tapauksessa että suo välittömästi metsitetään tai viljelyraivataan, jolloin alueen hallanarkuus voi vähentyä.[7]

Suomessa luonnontilaisten soiden ojittamista pidettiin pitkään 2000-luvulla vähäisenä, mutta edelleen 2014-2018 ojitettiin Suomessa kymmeniä tuhansia hehtaareja aikaisemmin ojittamatonta suota[8]. Valmiiksi ojitetuilla alueilla tehdään kunnostusojitusta.

Soiden ennallistaminen ojitusten jäljiltä on yleistynyt viime vuosina. Osa ojitetuista soista on niin vähäravinteisia, ettei metsän kasvatus ole metsätaloudellisesti järkevää. Lisäksi humuksen ja muiden kiintoaineiden siirtyminen valumavesien mukana järviin heikentää vesistöjen tilaa.[9] Runsaasti ojitetuilla alueilla vedenlaadun on todettu muuttuneen, vedenvärin tulleen ruskeammaksi ja veden näkösyvyyden heikentyneen.[10] Soiden ojitus vähentää myös suolintujen määrää[11].

Katso myös

Kirjallisuutta
  • Huikari, Olavi: Arktisten metsien kasvun ihme. Helsinki: Terra Cognita, 1998. ISBN 952-5202-21-6.

Lähteet
  1. ”Ojitus”, Otavan Iso Tietosanakirja 6, s. palsta 623. Helsinki: Otava, 1967.
  2. Suurin osa Suomen pelloista ojitettu Baltic Sea Action Group & Luonnon- ja riistanhoitosäätiö. Arkistoitu . Viitattu 5.5.2015.
  3. Ojitus Helsingin yliopiston kulttuurien tutkimuksen laitos. Viitattu 5.5.2015.
  4. Ojitus Ruokatieto Yhdistys ry. Viitattu 18.11.2020.
  5. Castrén, Jalmar et al.: Tietosanakirja. 8. osa, s. 815–816. Helsinki: Tietosanakirja-Osakeyhtiö, 1916. Teoksen verkkoversio (viitattu 5.5.2015).
  6. Solantie, Reijo: Suomalaiset oman ilmastonsa muokkaajina. s. 240-242 teoksessa Rinne ja muut, (toim). Suomalainen sääkirja etanasta el Ninoon. Otava 1998, ISBN 951-1-15483-4
  7. Yrjö Pessi: Maanviljelijän tietokirja 1, s. 36. WSOY, 1963.
  8. HS Ympäristö | ”Eikö tämä lopu ikinä?” – Luontoa tuhoava soiden ojittaminen jatkuu Suomessa kaikessa hiljaisuudessa, vaikka sen luultiin olevan jo historiaa Helsingin Sanomat. 17.12.2021. Viitattu 20.1.2022.
  9. Ojitettujen soiden ennallistamisopas, ISBN 978-952-295-026-0
  10. Sari Holopainen, Aleksi Lehikoinen: Role of forest ditching and agriculture on water quality: Connecting the long-term physico-chemical subsurface state of lakes with landscape and habitat structure information. Science of The Total Environment, 1.2.2022, nro 806, s. 151477. doi:10.1016/j.scitotenv.2021.151477. ISSN 0048-9697. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)
  11. Sara Fraixedas, Andreas Lindén, Kalle Meller, Åke Lindström, Oskars Keišs, John Atle Kålås: Substantial decline of Northern European peatland bird populations: Consequences of drainage. Biological Conservation, 1.10.2017, nro 214, s. 223–232. doi:10.1016/j.biocon.2017.08.025. ISSN 0006-3207. Artikkelin verkkoversio. (englanniksi)

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.