Oikeuskäytäntö

Oikeuskäytäntö eli oikeuspraksis on tuomioistuinten, erityisesti ylimpien tuomioistuinten, ja niihin rinnastettavien muiden lakeja soveltavien toimielinten ratkaisuista muodostuva lakien soveltamistapa. Varsinkin ennakkopäätöksillä luodaan oikeuskäytäntöä. Tällainen suppea määritelmä on oikeustieteessä vakiintunut, mutta oikeuskäytäntö voidaan määritellä myös laajemmin, jolloin se tarkoittaa oikeusnormien säätämistä, soveltamista ja noudattamista. Seuraavassa pitäydytään suppeassa määritelmässä.

Oikeuskäytäntö kuvaa oikeusnormien soveltamista erilaisiin oikeustapauksiin. Oikeudellista ratkaisua tehtäessä otetaan kantaa tapauksen ja oikeusjärjestyksen suhteeseen. Tehdyn ratkaisun perusteella valitaan oikeusvaikutukset, joista etenkin tavalliset ihmiset ovat kiinnostuneita. Ratkaisun tekemisessä tarvittava aineisto jaetaan tosiasioihin ja oikeusnormeihin. Käytettävät normit löytyvät oikeuslähteistä ja ne ovat joko säädännäistä oikeutta tai tapaoikeutta. Normien valinnassa jutulle on löydettävä oikea paikka oikeussystematiikassa. Yleisissä tuomioistuimissa puhutaan todistelusta ja näytöstä, hallinnollisissa tuomioistuimissa asian selvittämisestä.

Suurin osa oikeudellisista ratkaisuista on rutiiniratkaisuja, joissa juridisen tulkinnan osuus on vähäistä. Vaativimmissa ratkaisuissa tulkinta on ensisijaista. Tulkinta voi olla suppeaa eli sanamuodon mukaista tai laajaa ja laventavaa. Vaativaa tulkintaa tarvitaan esimerkiksi jutuissa, joissa on sovellettava uutta lainsäädäntöä. Silloin argumentteja on etsittävä lainvalmistelu- ja lainsäätämisasiakirjoista.

Lakimiesten koulutuksessa ja ammatissa oikeuskäytännön ja ennakkopäätösten analysointi on hyvin keskeistä. Se on tärkeää sekä oikeustieteilijöille että käytännön lakimiehille.