Ohad Naharin

Ohad Naharin syntyi vuonna 1952 Kibbutz Mizrassa.[1] Hän kasvoi taiteellisessa kodissa, kirjoitti tarinoita, sävelsi musiikkia ja maalasi. Hänen isänsä oli psykodraamaan erikoistunut psykologi ja näyttelijä, joka esiintyi Habima ja Haifa Teatterissa. Hänen äitinsä oli Feldenkreis - ohjaaja, koreografi ja tanssija. [2] Naharin aloitti kuitenkin muodollisen tanssikoulutuksen vasta 22-vuotiaana.[3] Ensimmäisen vuoden aikana ollessaan Batsheva Dance Companyssa Martha Graham vieraili Israelissa ja pyysi häntä liittymään hänen tanssiryhmäänsä, joka sijaitsee New Yorkissa. Hän opiskeli Juilliardissa ja School of American Balletissa.[4]

Vuonna 1978 hän meni naimisiin Mari Kajiwaran kanssa, joka oli kotoisin New Yorkista ja työskenteli Alvin Alileyn tanssijana. Vuonna 2001 hän kuoli syöpään 50-vuotiaana.[5]

Ohad on nykyään naimisissa Eri Nakamuran kanssa, joka työskentelee tanssijana Batsheva Dance Companyssa. Heillä on yhteinen tytär.[6]

Batsheva Dance Company

Vuonna 1990 Naharin nimitettiin taiteelliseksi johtajaksi Batsheva Dance Companyyn,[7] mikä käynnisti ryhmän uuteen vaiheeseen. Ryhmä on kansainvälinen, joka koostuu yksilöllisesti ainutlaatuisista tanssijoista niin Israelista kuin ulkomailta. Tanssijoita kehotetaan vahvistamaan omia luovia lahjojaan.[8]

Naharin tunnistettava tyyli ja tekniikka on kehittynyt aikansa myötä Batshevassa. Hänen tyylillensä on ominaista "uskomattoman joustavat raajat ja rangat, syvälle maadoitettu liike, räjähtävyys ja elinvoima, joka nappaa katsojan kauluksesta."[5] Hänen tanssijansa eivät harjoittele peilin edessä. Tämän avulla he välttyvät itse-kritiikiltä ja tuntevat liikkeen sisältä, ei ulkoapäin. Naharinin tiedetään olevan varautunut ja yksityisyyden haluinen henkilö, joka näkyy myös harjoitussaleissa. Hän ei suutu tai korota ääntään, mutta kommentoi rakentavasti ja rauhallisesti.[5] Koska hän on myös musiikillisesti koulutettu, Naharin työskentelee joskus myös sävellysten parissa. [9]

Ohjaamisensa ja opettamisensa aikana Batshevassa Naharinin kehitti Gagan, liikekielen ja pedagogiikan, jota harjoitetaan companyssa ja joka karakterisoi israelilaista nykytanssia.[10] Harjoitus, joka kestää kodifioinnin ja korostaa harjoittajan somaattista kokemusta, Gaga on nimetty liikekieleksi, ei tanssitekniikaksi. Monet ovat huomanneet, että Gaga-tunnit koostuvat opettajan ohjaamasta improvisaatioharjoittelusta, joka perustuu opettajan antamiin mielikuviin.[11] Naharin kertoo, että tällaisen harjoittelumenetelmän tarkoitus tarjoaa rungon tai "turvaverkon" tanssijoille päästääkseen ulos omalta mukavuusalueeltaan.[12] Kuvailun, jota käytetään tanssijoiden ohjaamisessa läpi improvisaation, on tarkoitus auttaa tanssijaa ilmaisemaan liikettä ainutlaatuisin tavoin niillä kehonosilla, jotka yleensä jäävät ilman huomiota muissa tanssin tekniikoissa. Yksi esimerkki on mielikuva "Luna", joka viittaa meheviin, puoliympyrän mallisiin (kuten kuu,"luna") alueisiin sormien ja varpaiden välillä.[13] Ideologiseen vaatimukseen kuuluu, että peilejä ei käytetä Gagan aikana.[11]

Naharinin teoksia on tilattu eri puolille maailmaa. Muun muassa Frankfurt Baletti, Opéra National de Paris, Grand Théâtre de Genève, Sydney Dance Company, Lyon Opera Ballet, Les Grands Baletit Canadiens, Rambert Dance Company, Compañia Nacional de Danza, Cullbergbaletten, Suomen kansallisbaletti, Ballet Gulbenkian (fr ), Balé da Cidade de São Paulo, Baijerin Osavaltion Baletti, Cedar Lake Contemporary Ballet, Pittsburgh Ballet Theatre, Hubbard Street Dance Chicago ja Tanskan Kuninkaallinen Baletti, ovat esittäneet hänen teoksiaan.

Hän pyrkii luomaan liikettä, joka on universaalisti vielä henkilökohtaista. Hänellä on aina selvä sosiaalinen ja poliittinen omatunto teoksissaan, mutta hänen teoksensa ei ole tarkoitus olla poliittisia. Hänen mielestään tarinankerronta kärsimyksestä ja maailman ongelmat ovat tylsiä verrattuna henkilön kykyyn käyttää tekstuurista ja monikerroksista liikettä. Hän käyttää kontrasteja fyysisen räjähtyvyyden ja paikalla olemisen välillä, kiinnostuu kontrasteista, rajoista ja ääripäistä, jotka luovat tärkeää etäisyyttä ja tilaa teoksissa. Hänen filosofiansa, jota käyttää myös moni muu koreografialle elämänsä omistautunut henkilö, on että jokaisen täytyisi tanssia.[14] Deca Dance korostaa monia otteita hänen aiemmista teoksistaan. Niin kuin Naharin sanoo itse, Deca Dance ei ole uusi työ. Se on enemminkin jälleenrakennus: haluan ottaa paloja tai osia jo olemassa olevista teoksista ja muokata niitä, järjestää ne uudelleen ja luoda mahdollisuus tarkastella niitä uudesta näkökulmasta. Se opettaa aina minulle jotain uutta työstäni ja teoksesta. Deca Dancessa otin kohtia eri teoksista. Se koostui, kuten kerroin, monesta teoksesta, mutta kun järjestin sen, tulos oli niin yhtenäinen kuin alkuperäinenkin, ellei jopa enemmän."[8]

Teoksessa Max Naharinin teatraaliset ainekset ovat tila, liike ja valo.[15] "Tässä äärimmäisen voimakkaassa teoksessa ilmaistaan tunteita, mutta silti Max on täynnä kuvailua, joka luistaa tosielämän ja tanssin välillä ohikiitävissä aalloissa".[15]

Anaphase, teos 22:lle tanssijalle ja kahdelle muusikolle, yhdistää elementtejä teatterista, oopperasta, elokuvista ja rock-musiikista sekä tanssista. Naharinin mukaan se "käsittelee pieniä veistoksia isossa tilassa" ja tutkii ihmiskehon kykyjä.[16]

Muita hänen teoksiaan ovat Three, Tabula Rasa, Mabul, Pas-de-Pepsi, Haru No Umi, In Common, Sixty a Minute, Black Milk, Innostress, Mamootot, moshe, yag, sabotage baby, perpetuum, Passo Mezzo, Kamuiot, plastelina, Naharin's Virus, Hora, Sadeh21, The Hole.

• 1998 Naharin sai "Chevalier de l ' Ordre des Arts et des Lettres"-palkinnon Ranskan hallitukselta.
• 2005 hänet palkittiin "Israel Prize" palkinnolla.[9][17]
• 2009 hän sai "American Dance Festival"[18] elämäntyöpalkinnon yhdessä Samuel H. Scripps kanssa.[19][20]
• 2009 hänelle myönnettiin EMET-palkinto taiteen ja tieteen eteen tehdystä työstä Israelissa.
• 2009 hän vastaanotti kunniatohtorin arvon Hebrew University of Jerusalem.
• 2013 hän suoritti tohtoritutkinnon Juilliard Schoolissa