Odilon Barrot

Camille Hyacinthe Odilon Barrot (19. heinäkuuta 1791 Villefort – 6. elokuuta 1873 Bougival)[1] oli ranskalainen poliitikko, joka toimi Ranskan pääministerinä vuosina 1848–1849.

Odilon Barrot
Ranskan pääministeri
20. joulukuuta 1848–31. lokakuuta 1849
Presidentti	Louis Napoléon Bonaparte
Edeltäjä	Louis-Eugène Cavaignac
Seuraaja	Alphonse Henri d'Hautpoul
Henkilötiedot
Syntynyt	19. heinäkuuta 1791 Villefort, Ranska
Kuollut	6. elokuuta 1873 (82 vuotta) Bougival, Ranska
Tiedot
Puolue	Doktrinaarit
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Odilon Barrot’n isä oli vallankumouksen aikana kansalliskonventin jäsen. Barrot oli aluksi Bourbon-restauraation kannattaja, mutta Ranskassa puhjennut ”valkoinen terrori” käänsi hänen mielensä.[2] Hän aloitti uransa vuonna 1814 asianajajana kassaatio-oikeudessa ja sai mainetta vapaamielisten puolustajana poliittisissa oikeudenkäynneissä. Hänet valittiin Aide-toi, le ciel t’aidera (”Taivas auttaa niitä, jotka auttavat itseään”) -nimisen seuran puheenjohtajaksi, jonka tarkoituksena oli järjestää laillista vastarintaa restauraatioajan taantumuksellista politiikkaa vastaan.[1] Heinäkuun vallankumouksen aikana 1830 Barrot tuki Orléansin herttua Ludvig Filipin julistamista uudeksi kuninkaaksi ja saattoi yhtenä hallituksen kolmesta edustajasta vallasta luopuneen Kaarle X:n maanpakoon.[1] Sen jälkeen hän oli lyhyen aikaa Seinen prefektinä ja valtioneuvoston (conseil d’etat) jäsenenä, kunnes hänet valittiin edustajainkamariin. Barrot oli kannattanut tasavaltaisilla instituutioilla täydennettyä monarkiaa, ja Ludvig Filipin vahvistettua valtaansa hän liittyi niin sanottuun ”dynastiseen oppositioon”, joka kannatti heinäkuun monarkian uudistamista perustuslaillisten reformien kautta.[2]

Vuosina 1830–1848 Barrot oli edustajainkamarissa Euren edustajana.[1] Hän vastusti Casimir Périerin ja Louis Mathieu Molén hallituksia, mutta tuki Adolphe Thiersin kahta hallitusta.[2] Vuosina 1846–1847 Barrot oli yhtenä johtajista niin sanotussa reformibankettiliikkeessä, joka pyrki painostamaan hallitusta äänioikeuden laajentamiseen. Reformin sijasta liike johti helmikuun vallankumouksen puhkeamiseen vuonna 1848.[1] Kumouksen puhjettua Ludvig Filip pyysi Barrot’ta muodostamaan hallituksen, mikä oli kuitenkin jo myöhäistä. Välttääkseen yhteenottoa kumoukseen nousseiden pariisilaisten kanssa Barrot suositteli Ludvig Filipille kruunustaluopumista ja yritti sen jälkeen huonolla menestyksellä saada Pariisin kreivi Philippe d’Orleansin uudeksi hallitsijaksi. Tämän jälkeen hän liittyi vastentahtoisesti tasavaltalaisiin.[2] Louis-Napoleon Bonaparten tultua presidentiksi joulukuussa 1848 Barrot nimitettiin pää- ja oikeusministeriksi. Hänet kuitenkin erotettiin lokakuussa 1849 ja presidentti Bonaparten kaapattua vallan joulukuussa 1851 hän joutui lyhyeksi aikaa vangituksi. Vapauduttuaan hän vetäytyi politiikasta.[1]

Myöhemmin Barrot esiintyi toisen keisarikunnan liberalisoinnin kannattajana ja hänet nimitettiin 1870 johtamaan hallinnon hajauttamista suunnitellutta komiteaa. Kolmannen tasavallan aikana hän ei yrityksestään huolimatta tullut valituksi kansalliskokoukseen, mutta presidentiksi tullut Thiers nimitti hänet 1872 valtioneuvoston puheenjohtajaksi. Barrot’n muistelmat ilmestyivät postuumisti 1875–1876.[2]