Oder–Neisse-linja

Oder–Neisse-linja (puol. Granica na Odrze i Nysie Łużyckiej, saks. Oder-Neiße-Grenze) on toisen maailmansodan jälkeen vedetty Saksan ja Puolan raja. Rajalinja alkaa Tšekin rajalta ja kulkee pitkin Neisse-jokea, kunnes joki yhtyy pääjokeensa Oderiin. Itämeren läheisyydessä raja kuitenkin erkanee Oderista siten, että Szczecin kuuluu Puolaan, vaikka se sijaitsee Oderin länsipuolella. Raja kulkee edelleen Oderinhaffin poikki ja jakaa Usedomin saaren kahtia.

Liittoutuneiden miehitysvyöhykkeet Saksassa 1945–1949 ja Puolalle ja Neuvostoliitolle luovutetut alueet

Ennen toista maailmansotaa Saksan ja Puolan raja oli kauttaaltaan kulkenut huomattavasti idempänä, mutta uuden rajan itäpuoliset alueet liitettiin tuolloin Puolaan lukuun ottamatta Itä-Preussin pohjoisosaa, joka liitettiin Kaliningradin alueena Neuvostoliittoon. Puolaan ja Neuvostoliittoon liitetyiltä alueilta karkotettiin saksalaisväestö.

Oder–Neisse-linja oli Saksan demokraattisen tasavallan ja Puolan rajana vuosina 1949–1990. Saksan liittotasavalta tunnusti rajan vuonna 1970 Puolan ja Neuvostoliiton kanssa tekemällään sopimuksella, vaikka se tunnusti Saksan demokraattisen tasavallan käytännössä vasta vuonna 1972 (ei koskaan virallisesti). Kun Saksat yhdistyivät vuonna 1990, Oder–Neisse-linjasta tuli yhdistyneen Saksan ja Puolan välinen raja.

Saksan ja Puolan historiallinen raja
Puola Piast-sukuisen Bolesław III Wrymouthin hallitessa (1102–1138). Puolan länsiraja oli tuolloin paikoitellen Oder-joella ja muutoinkin lähellä nykyistä Oder-Neisse-linjaa.
  Saksan ensimmäisen maailmansodan jälkeen menettämät itäiset alueet
  Saksan toisen maailmansodan jälkeen menettämät itäiset alueet
  Nykyinen Saksa

Oder-Neisse-linja vastaa suurin piirtein Puolan keskiaikaista länsirajaa Piast-suvun hallitessa. Tähän sukuun kuuluneen Bolesław I Urhean aikana (992–1025) Puolan alueisiin liitettiin muun muassa Pommeri ja Sleesia[1], ja maan länsiraja kulki osittain Oderia pitkin.[2] Keskiajan lopulla Puola kuitenkin menetti nämä läntiset alueensa Pyhälle saksalais-roomalaiselle keisarikunnalle ja siihen kuuluville ruhtinaskunnille, erityisesti Brandenburgin vaaliruhtinaskunnalle, ja nämä alueet saksalaistuivat asutukseltaankin.[1] Paljon myöhemmin, 1700-luvun lopulla, Puola menetti itsenäisyytensä, kun Preussi, Itävalta ja Venäjä jakoivat sen alueet keskenään.[1]

Maailmansotien välinen aika

Kun Puola ensimmäisen maailmansodan jälkeen jälleen itsenäistyi, siihen tuli kuulumaan Saksan, Itävalta-Unkarin ja Venäjän siihen saakka hallitsemia alueita. Saksan ja Puolan raja vahvistettiin Versailles’n rauhansopimuksessa vuonna 1919.[1] Se vastasi suunnilleen Puolan länsirajaa sellaisena kuin se oli ollut ennen Puolan ensimmäistä jakoa 1772 ja samalla suunnilleen saksan ja puolan välistä kielirajaa. Puolan käytävä ja Danzigin vapaavaltio erottivat Itä-Preussin muusta Saksasta.[3]

Kysymys siitä, missä Puolan rajojen pitäisi kulkea, herätti kuitenkin jo alusta lähtien kiistoja. Jo maailmansotien välisenä aikana Puolassa esiintyi mielipiteitä, että maahan olisi liitettävä ne silloisen Saksan itäiset alueet, jotka keskiajalla Piast-suvun hallitessa olivat kuuluneet Puolalle. Tällaisten niin sanottujen "läntisten ajatusten" (puol. myśl zachodnia)[4], ja niiden ehkä tunnetuin kannattaja oli Zygmunt Wojciechowiski, jonka mukaan Puolaan olisi pitänyt liittää Sleesia, Pommeri, Länsi-Preussi ja Suur-Puola.[5]

Kaavailut rajasta toisen maailmansodan aikana

Toisen maailmansodan alkuvaiheessa syyskuussa 1939 Saksa ja Neuvostoliitto miehittivät Puolan ja jakoivat maan keskenään.[6] Vuonna 1941 Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon maa joutui kokonaisuudessaan Saksan miehittämäksi.

Teheranin konferenssi
Pääartikkeli: Teheranin konferenssi

Teheranin konferenssissa vuonna 1943 Josif Stalin otti ensimmäisenä puheeksi Puolan länsirajan siirtämisen Oderjoelle. Yhdysvaltalaiset eivät kuitenkaan siihen aikaan osoittaneet kiinnostusta mahdollisiin rajamuutoksiin.[7]

Jaltan konferenssi
Pääartikkeli: Jaltan konferenssi

Kysymys Puolan rajoista tuli jälleen puheeksi Jaltan konferenssissa 1945. Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt sanoi tuolloin, että hänelle olisi suuri helpotus, jos Stalin tekisi myönnytyksiä Puolan itärajaa koskevista vaatimuksistaan.[8] Winston Churchill sanoi, että Iso-Britannia ei hyväksyisi sellaisia järjestelyjä, jotka eivät palauttaisi Puolaa itsenäiseksi valtioksi.[9] Puolan länsirajasta Stalin totesi, että Puolan maanpaossa ollut pääministeri Stanisław Mikołajczyk oli ilmaissut suuren tyytyväisyytensä kuultuaan, että Puolalle tultaisiin luovuttamaan Stettin (Szczecin) ja Neissen itäpuolinen osa Saksaa[10] Churchill ei tätä rajansiirtoa tuolloin hyväksynyt.[11] Hän sanoi erityisesti, että monia brittejä suuresti järkyttäisi, jos yli 11 miljoonaa saksalaista joutuisi lähtemään luovutettavilta alueilta, mihin Stalin vastasi, että monet heistä olivat jo paenneet puna-armeijan tieltä.

Oderilla on kuitenkin kaksi Neisse-nimistä sivujokea ja neuvotteluissa molempia ehdotettiin rajalinjoiksi.

Puolan ja Neuvostoliiton vaatimukset
Toisen maailmansodan jälkeiset rajansiirrot länteen.

Alustavan sopimuksen mukaan Saksalle oli määrä jättää Stettin, mutta Puolaan olisi liitetty koko Itä-Preussi, Königsberg eli nykyinen Kaliningrad mukaan luettuna. Tätä Puolan hallitus oli vaatinutkin jo syyskuussa 1939, koska Itä-Preussin strateginen asema teki Puolan mahdottomaksi puolustaa.

Stalin kuitenkin vaati, että Königsberg oli liitettävä Neuvostoliiton alueisiin, jotta maan sotalaivasto saisi sieltä jäätymättömän sataman. Sen sijaan Puola saisi korvauksena Stettinin. Puolan maanpaossa olleella sotaa edeltävällä hallituksella ei ollut asiasta paljon sanottavaa, mutta se vaati, että Puolan historiallinen kaupunki Lwów (nykyinen L’viv) jäisi Puolalle. Siihen Stalin ei myöntynyt, mutta tarjosi vastineeksi Breslauta (Wrocław). Monet Lwów’in silloisista asukkaista muuttivat myöhemmin Gdańskiin.

Potsdamin konferenssi
Demografinen kartta, jota käytettiin rajakeskusteluissa Potsdamin konferenssissa 1945.
Pääartikkeli: Potsdamin konferenssi

Potsdamin konferenssissa vuonna 1945 Yhdysvaltain ja Ison-Britannian edustajat väittivät, että Puola oli vaatimassa liian suuria alueita Saksasta. Tähän Stanisław Mikołajczyk vastasi, että läntiset alueet ovat tarpeellisia, jotta niihin voitaisiin asuttaa ”Curzonin linjan itäpuolelta paenneet puolalaiset, sodan aikana länteen paenneet puolalaiset sekä osa Puolan keskeisten, ylikansoitettujen maakuntien asukkaista.”[12] Yhdysvallat ja Iso-Britannia eivät myöskään kannattaneet ajatusta, että Puola saisi oman miehitysvyöhykkeensä Saksasta. Kuitenkin 29. heinäkuuta presidentti Harry S. Truman esitti Vjatšeslav Molotoville väliaikaista ratkaisua, jonka mukaan Puola saisi hallintaansa Oderin ja itäisemmän Neissen itäpuoliset alueet, kunnes lopullinen rauhankonferenssi päättäisi rajoista. Vastikkeeksi tästä myönnytyksestään Yhdysvallat vaati, että jokainen miehitysvalta saisi miehitysvyöhykettään vastaavan osan sotakorvauksista ja että Italia olisi hyväksyttävä Yhdistyneiden kansakuntien jäseneksi. Ehdotus ei kelvannut Neuvostoliitolle, koska se ”ei myöntänyt Puolan hallintaan kahden Neissejoen välistä aluetta”.[13] Samana päivänä Stalin kuitenkin vaati Bolesław Bierutia hyväksymään amerikkalaisten ehdotukset.

Potsdamin konferenssissa Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Neuvostoliitto sopivat Oderin ja Neissen itäpuolella olevien Saksan alueiden luovuttamisesta Puolan hallintaan. Muut paitsi Neuvostoliitto pitivät kuitenkin järjestelyä väliaikaisena.[14] Sodan jälkeen vahvistettujen rajanmuutosten seurauksena Puola menetti 187 000 neliökilometriä maata Neuvostoliitolle ja sai 112 000 neliökilometriä entistä Saksan aluetta. Neuvostoliitolle menetettyjen alueiden asukkaista noin 36,5 % oli puolalaisia, loput etupäässä valkovenäläisiä ja ukrainalaisia. Yksi syy rajanmuutokseen oli, että uusi raja oli paljon entistä lyhempi ja itse asiassa lyhin mahdollinen linjaus Tšekkoslovakian rajan pohjoisimmasta kohdasta Itämereen. Tämän katsottiin tekevän Puolan paljon entistä helpommin puolustettavaksi, mikäli Saksa vielä uudelleen aikoisi hyökätä maahan. Myös saksalaisväestön karkottamisen arveltiin ennalta ehkäisevän uuden sodan mahdollisuutta.

Oderin laguuni Oderin länsipuolella lähellä Szczeciniä.

Potsdamin konferenssissa Stalin perusteli uutta rajaa sillä, että Puolan hallitus vaati tätä rajaa ja että sen itäpuolella ei enää ollut saksalaisia. Tähän amiraali William D. Leahy vastasi kuiskaamalla presidentti Trumanille, että bolševikit olivat tappaneet heidät kaikki.[15] Myöhemmin venäläisetkin myönsivät, että alueilla asui tuolloin vielä ”ainakin miljoona saksalaista”, mikä kuitenkin oli paljon todellista pienempi lukumäärä.

Yhdysvaltain presidentti Harry S. Truman ja Ison-Britannian pääministeri Clement Attlee sanoivat, etteivät he hyväksyneet puolalaista hallintoa yhdellä miehitysvyöhykkeellä, mikä tavallaan teki Puolan viidenneksi miehitysvallaksi Yhdysvaltain, Ison-Britannian, Ranskan ja Neuvostoliiton ohella, eivätkä miljoonien saksalaisten karkottamista alueelta.[16] Tähän Stalin vastasi, että Puola saa näin korvauksen niistä vääryyksistä, joita Saksa on sille vuosisatojen kuluessa aiheuttanut.[17]

Winston Churchill ei ollut läsnä konferenssin loppuvaiheessa, koska hän oli menettänyt asemansa pääministerinä vaalien tuloksena. Kuitenkin hän ilmaisi vielä sen jälkeen, ettei hän tulisi koskaan hyväksymään Oder–Neisse-rajalinjaa, minkä hän teki selväksi myös vuonna 1946 kuuluisassa puheessaan, jossa hän otti käyttöön termin ”rautaesirippu”.[18]

Toisen maailmansodan jälkeen
Oder–Neisse-linja.

Puolaan liitetyt alueet käsittivät melkein koko Sleesian, yli puolet Pommerista, itäisimmän osa Brandenburgista, pienen osa Saksia, Danzigin ja eteläosan Itä-Preussia eli Masurian ja Warmian.

Alueelta karkotettiin tai sinne estettiin palaamasta noin 14 miljoonaa asukasta, mikä on maailmanhistorian suurimpia etnisiä puhdistuksia. Saksalaisten asukkaiden karkottamiseksi käytettiin julmia väkivaltakeinoja.

Puolalainen propaganda alkoi nimittää maahan liitettyjä alueita palautetuiksi alueiksi. Tämä perustui siihen, että keskiajalla ne olivat kuuluneet puolalaisen Piastin dynastian hallintaan. Suurin osa niistä oli kuitenkin liitetty Pyhään saksalais-roomalaiseen keisarikuntaan ja Preussiin jo vuosisatoja ennen 1700-luvulla tapahtuneita Puolan jakoja. Nimitys tuli käyttöön välittömästi toisen maailmansodan jälkeen. Tuolloin uskottiin, että lopullinen rauhansopimus solmittaisiin piankin ja että uusi raja jäisi pysyväksi.

Puolassa rajansiirtoa ja saksalaisväestön karkottamista ei juuri arvosteltu. Niitä pidettiin oikeudenmukaisena hyvityksenä natsi-Saksan Puolassa toimeenpanemasta kansanmurhasta ja toisaalta myös aluemenetyksistä Neuvostoliitolle.

Uusi järjestely oli myös Stalinin intressien mukainen, koska se teki Neuvostoliitolle mahdolliseksi toimia Puolan länsirajan pääasiallisena takaajana.

Rajan tunnustaminen
Neisse erottaa Saksan Görlitzin (vasemmalla) Puolan Zgorzelecistä, joka aikaisemmin oli osa Görlitziä (oikealla).

Aluksi Itä-Saksan vuonna 1946 perustettu Sosialistinen yhtenäisyyspuolue (SED) hylkäsi Oder–Neisse-linjan. Neuvostoliiton painostuksesta se kuitenkin otti maalis-huhtikuusta 1947 lähtien käyttöön sitä tarkoittavan termin Friedensgrenze (rauhan raja).

Puolan ”uudet territoriot” julistettiin liitetyiksi Puolaan 11. tammikuuta 1949. Vuonna 1950 Saksan demokraattinen tasavalta ja Puola solmivat Zgorzelecin sopimuksen, jossa rajalinja tunnustettiin ja sitä nimitettiin ”Rauhan ja ystävyyden rajaksi”[19] Yhdysvallat ja Iso-Britannia tuomitsivat sopimuksen, ja Ranska vaati vuoden 1937 rajojen palauttamista.

Vuonna 1989 Saksan demokraattinen tasavalta ja Puola tekivät lisäksi sopimuksen merirajasta Itämerellä, mikä lopetti asiaa koskeneen, vuonna 1985 alkaneen kiistan.

"Kolmeen osaan jaettuko? Ei milloinkaan!" Kuratorium Unteilbares Deutschland -järjestön juliste, jolla vastustettiin Saksan kahtiajaon ja Oder-Neisse-linjan hyväksymistä

Vuonna 1952 Stalin asetti Oder–Neisse-linjan hyväksymisen pysyväksi rajaksi yhdeksi niistä ehdoista, joilla se voisi suostua Saksan jälleenyhdistymiseen. Saksan liittotasavallan liittokansleri Konrad Adenauer hylkäsi ehdotuksen. Saksassa länsivaltojen vyöhykkeille, johon suurin osa Puolaan liitetyiltä alueilta karkotetusta väestöstä oli asettunut, rajan tunnustamista pysyväksi pidettiin kauan mahdottomana hyväksyä.

Saksan liittotasavallan ja Puolan väliset suhteet alkoivat kuitenkin parantua 1960-luvulla liittokansleri Willy Brandtin aikana, jolloin käytettiin termiä Ostpolitik. Vuonna 1970 Saksan liittotasavalta teki Neuvostoliiton kanssa Moskovan sopimuksen, jolla Oder–Neisse-linja todettiin tosiasiaksi, jota ei pitänyt voimakeinoin muuttaa.[20] Samalla alueelta karkotettujen sallittiin tietyin edellytyksin vierailla entisellä kotiseudullaan, mutta paluumuutto oli edelleen mahdotonta.

Marraskuussa 1990, Saksan jälleenyhdistymisen jälkeen, Saksa ja Puola allekirjoittivat sopimuksen, jolla raja vahvistettiin. Sitä ennen Saksan perustuslaista oli kumottu sen 23. artikla, johon jälleenyhdistyminenkin oli perustunut, mutta jota nyt olisi voitu käyttää perusteena myös Puolalle menetettyjen alueiden palauttamiselle. Sopimus tuli voimaan 16. tammikuuta 1992.

Lähteet
  • Harry Truman: Year of T. New York 1955.

Viitteet
  1. ”Puola”, Otavan iso Fokus, 5. osa (Mo–Qv), s. 3290–3295. Otava, 1973. ISBN 951-1-01070-0.
  2. Jarl Gustafson: ”Ristiretket; Eurooppa 1180 (kartta)”, Historian kartasto, s. 15. WSOY, 1967.
  3. ”Puolan käytävä”, Otavan iso Fokus, 5. osa (Mo–Qv), s. 3296. Otava, 1973. ISBN 951-1-01070-0.
  4. José M. Faraldo: ”alaviite 19”, Europe, nationalism, communism: Essays on Poland, s. 17. Internationaler Verlag der Wissenschaften, 2008. ISBN 9783631457623. Teoksen verkkoversio.
  5. Jörg Hackmann: ”Zwischen Versailles und Zweitern Weltkrieg”, Ostpreussen und Westpreussen in deutscher un polnischer Sicht, s. 224. Deutsches Historisces Institut Warschau, 1996. ISBN 3-447-03766-0. Teoksen verkkoversio. (saksaksi)
  6. Risto Lehmusoksa: ”Puola kukistuu neljässä viikossa”, Vuosisatamme kronikka, s. 526. Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X.
  7. US State Department, Foreign Relations of the US: The Conference at Cairo and Tehran 1943, "Tripartite Dinner Meeting, 28 November 1943" s. 509–514
  8. US Dept. of State, Foreign Relations of the US, The Conferences at Malta and Yalta, 1945, Third Plenary Meeting 6 February 1945, Matthews Minutes, s. 77
  9. US Dept. of State, Foreign Relations of the US, The Conferences at Malta and Yalta, 1945, Third Plenary Meeting 6 February 1945, Bohlen Minutes, s. 669.
  10. Llewellyn Woodward, British Foreign Policy in the Second World War, (London, 1962) s. 299
  11. Winston Churchill and the Soviet Union during the Second World War – The Churchill Centre (Arkistoitu – Internet Archive)
  12. Richard C. Lukas Bitter Legacy: Polish-American Relations in the Wake of World War II. p 16
  13. Richard C. Lukas Bitter Legacy: Polish-American Relations in the Wake of World War II. p.17
  14. Risto Lehmusoksa: ”Potsdamin konferenssi: Saksa jaetaan”, Vuosisatamme kronikka, s. 646. Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X.
  15. Harry S. Truman: Years of Decisions, s. 296. New York: {{{Julkaisija}}}, 1955.
  16. Truman, s. 381 alk.
  17. Truman, s. 384
  18. Churchill's Iron Curtain, On expulsion of Ethnic Germans – historyguide.org
  19. Why is the Oder-Neiße Line a Peace Border? (1950)
  20. Risto Lehmusoksa: ”Moskovan sopimus”, Vuosisatamme kronikka, s. 996. Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.