OK-kortti

OK-kortti tai OK-ostokortti[1] oli suomalainen, silloisen Luottokunnan vuonna 1965 kehittämä maksukortti,[2] jota tarjosivat useat suomalaispankit.

OK-kortin malli Luottokunnan mainoksessa syksyllä 1980. Väriraidat olivat samanlaiset kuin silloisessa Visa-kortissa, jota myös edusti Suomessa Luottokunta.

OK-kortti syntyi Helsingin Aleksanterinkadun kauppiaiden aloitteesta vuonna 1965, ja seuraavana vuonna perustettiin myös Luottokunta sitä hallinnoimaan[2] ja ”Suomen erikoisliikkeiden yhteiseksi maksupalvelurenkaaksi”. Tämä oli kansainvälisesti harvinaista, sillä yleensä korttimaksua pyrkivät edistämään kunkin maan pankkilaitokset. Vähittäiskaupparyhmittymien lisäksi Luottokunnassa olivat kyllä alusta asti mukana silloiset liikepankit KOP, PYP ja HOP, ja vuonna 1968 OK-kortti levisi myös säästö- ja osuuspankkien tuotevalikoimaan, lukuun ottamatta Postisäästöpankkia ja Suomen Työväen Säästöpankkia.[3]

Ensi vaiheessa kortilla saattoi tehdä vähintään viiden markan ostoksia, kuukaudessa korkeintaan tuhannella markalla.[4]. 1980-luvulle tultaessa kuukausittainen luottoraja oli noussut 2 500 markkaan. Kortti kävi maksuvälineenä vain Suomessa, mutta silloisen alkoholilain luotollamyyntikiellon vuoksi ei ravintola- tai majoituspalvelujen maksamiseen. Pankkiasiakas saattoi saada sen käyttöönsä ilmaiseksi ja ilman vuosimaksua.[3]

OK-Kortissa ei pitkään ollut vielä sähköiseen tiedonsiirtoon tarvittavaa magneettijuovaa, saati nykyaikaista sirua, vaan ostosten rekisteröinti tapahtui mekaanisella leimauslaitteella eli ”mankelilla”, joka jäljensi kortin kohokirjoitustiedot itsejäljentävälle lomakkeelle. Sille tarvittiin myös asiakkaan allekirjoitus. Ostostapahtuma oli helppo kuluttajalle, mutta aiheutti melkoisesti paperityötä kauppiaille ja Luottokunnalle.[3]

1960-luvun lopulla OK-kortin suosio kasvoi nopeasti: vuonna 1968 sen kautta toteutunut laskutus oli yhdeksän miljoonaa markkaa, mutta vuonna 1970 jo 44 miljoonaa markkaa. Sitten liikevaihto kuitenkin kasvoi 1970-luvun mittaan enää parikymmentä prosenttia vuosittain. OK-kortin markkinoinnin ansiosta noin 70 000 pankkiasiakasta otti maksuttoman kortin itselleen, mutta sen käyttö jäi kuitenkin useimmilla melko vähäiseksi, suurimpana käyttökohteena autoilijoiden polttoaineostokset. Kuluttajat kokivat, ettei kortilla voinut maksaa riittävän monessa paikassa, ja niin kortti unohtui helposti pöytälaatikkoon.[3]

Vuonna 1980 OK-kortin hyväksyviä toimipaikkoja oli Luottokunnan mukaan noin 4 000, vuonna 1982 jo 5 000.[5][6]

1980-luvun taitteessa OK-kortin kilpailijoiksi tulivat pankkien omat magneettijuovin varustetut pankkikortit käteisautomaattien tarjoamine nostomahdollisuuksineen sekä yksityishenkilöille vuodesta 1980 alkaen myönnetyt kansainväliset Visa-luottokortit, joita niitäkin Suomessa edusti Luottokunta. Myös yrityksille tarkoitettu Eurocard oli tullut Luottokunnan valikoimiin jo 1970-luvulla. Pankit alkoivat markkinoida pankkikortin ja OK-kortin tai Visa-kortin yhdistelmiä, joilla saattoi hoitaa pankki- ja maksuasioitaan monipuolisesti.[3][7] OK-kortti pysyi silti markkinoilla ainakin 1990-luvun puoleenväliin saakka[8][9]. Vuosituhannen vaihteessa sirukortit kuten Visa Electron, jotka mahdollistivat reaaliaikaisen online-katetiedustelun ennen maksutapahtuman hyväksymistä, veivät markkinat OK-kortin kaltaisilta vanhan sukupolven maksukorteilta[3].

Suomen Työväen Säästöpankki liittyi Luottokuntaan 1980 ja välitti asiakkailleen OK-maksukorttia. OK-kortista kehitettiin STS:n aloitteesta luotollinen versio 1984. STS kuitenkin vetäytyi yhteistyöstä ja vaihtoi OK-kortit Perusluottokorttiin 1986 tai 1987. [10]