Nykyfilosofia
Nykyfilosofia on luonteeltaan tekninen termi, jolla viitataan tiettyyn ajanjaksoon länsimaisen filosofian historiassa: 20. ja 21. vuosisadan filosofiaan.[1] Termi sekoitetaan toisinaan moderniin filosofiaan (joka viittaa aikaisempaan jaksoon länsimaisessa filosofiassa) tai postmoderniin filosofiaan,joka viittaa mannereurooppalaiseen modernin filosofian kritiikkiin. Ei-teknisenä terminä nykyfilosofia voi tarkoittaa mitä tahansa viimeaikaista filosofian kontribuutiota.
| Osa artikkelisarjaa |
| Länsimaisen filosofian historia |
|---|
 |
| Länsimainen filosofia |
|
| Katso myös |
|
1900-luvulla länsimainen filosofia esitetään jakautuneen ”analyyttisen” ja ”mannermaisen” filosofian kesken. Jako on kuitenkin ongelmallinen useammasta syystä. Termi ”analyyttinen” viittaa yhtenäiseen metodologiseen asenteeseen. Kuitenkin metodologiset yhtäläisyydet loogisten positivistien ja Ludwig Wittgensteinin filosofiasta inspiroituneiden arkikielen filosofian edustajien välillä ovat kyseenalaiset. Toisaalta loogiset positivistit uskoivat filosofian pystyvän tarjoamaan jonkinlaisen varman pohjan tieteelliselle tutkimukselle, kun taas Wittgensteinin myöhempi kielifilosofia suhtautuu tähän skeptisesti. Mannermainen filosofia puolestaan antaa ymmärtää että kyseisiä filosofeja yhdistää maantieteellinen sijainti. Tällöin Gottlob Frege, Ludwig Wittgenstein ja käytännössä kaikki Wienin piirin jäsenet laskettaisiin mannermaisiksi filosofeiksi. Jako jäi kuitenkin elämään ja sitä on alettu kyseenalaistamaan vasta 1900-luvun loppupuolella.
Positivistit ovat painottaneet tieteiden arvovapautta ja luonnontieteellistä pohjaa, kun taas tulkitsijat ja hermeneutikot taasen painottavat ihmisläheistä näkökulmaa. 1900-luvulla positivistisen suuntauksen edustajat, kuten loogiset positivistit liittyvät läheisesti analyyttiseen suuntaukseen, kun taas hermeneutikot, eksistentialistit ja muut tulkitsevampaa suuntausta painottavat kuuluvat mannermaiseen suuntaukseen.
Analyyttisen ja mannermaisen filosofian lisäksi Frankfurtin koulukunta, joka sai inspiraationsa marxismista ja 1800-luvun sekä 1900-luvun taitteessa kehittyneistä yhteiskuntatieteistä, on laskettu erilliseksi suuntaukseksi. Näiden lisäksi Yhdysvalloissa syntynyt pragmatismi, jonka keskeisinä hahmoina toimivat Charles Sanders Peirce, William James ja John Dewey, erotetaan analyyttisestä ja mannermaisesta suuntauksesta. Toisinaan taas molemmat suuntaukset on palautettu analyyttisen ja mannermaisen filosofian koulukunniksi.
Joskus omaksi nykyfilosofian koulukunnaksi on eroteltu katolisen kirkon uustomismi. Aikaisemmasta aristoteelisesta syllogistisesta suuntauksesta vahvasti argumentaatiotapojaan ammentavasta klassisesta tomismista syntynyt perinne on ehdottomasti lähempänä analyyttista kuin mannermaista perinnettä. Puhtaasti teologiaan ja jumaluskoon pohjautuvat uustomismin eri muodot eivät kuitenkaan ole kovin yhteensopivia puhtaan sekulaaria ja luonnontieteellistä näkökulmaa painottavan analyyttisen suuntauksenkaan kanssa. Uustomismin asemaa erillisenä traditiona vahvistaa myös sen erittäin selkeästi määritelty kokonaisvaltainen maailmankuva ja ihmiskuva, joka kattaa kaiken ontologiasta etiikkaan yhteensopivilla opetuksillaan.
Lähteet
- Waithe, Mary Ellen (editor): A History of Women Philosophers: Volume IV: Contemporary Women Philosophers, 1900–Today. Dordrecht: Kluwer Academic Publishers, 1995. ISBN 0-7923-2808-6. (englanniksi)
Kirjallisuutta
- Hintikka, Jaakko: Filosofian köyhyys ja rikkaus: tutkielmia nykyfilosofiasta. Toimittaneet R. Vilkko ja J. Hiipakka. Art House, 2001.
- Niiniluoto, Ilkka ja Saarinen, Esa (toim.): Nykyajan filosofia. Helsinki: WSOY. 2002.
