Nuorsuomalainen Puolue

Nuorsuomalaisen puolueen ohjelma painotti perustuslakien loukkaamattomuutta ja Suomen sisäisen itsenäisyyden puolustamista. Mechelinin oppien mukaisesti Venäjän keisari olisi itsevaltiaan sijaan lakien alainen suuriruhtinas. Suomen kielen asema haluttiin johtavaksi ruotsinkielisiä sortamatta. On arvioitu, että Nuorsuomalainen puolue oli liberaali, mutta selvästi vähemmän liberaali kuin Leo Mechelinin Liberaalinen puolue (1880–1885).^lähde?

Vuodesta 1894 suomalaisessa puolueessa erottui nuorsuomalainen suuntaus, joka edusti uudistusmielistä ja perustuslaillisempaa eli passiivisen vastarinnan politiikkaa.[1]

Puolueessa oli sen viimeisen vuosikymmenen ajan kaksi siipeä, "varpuset" (mm. K. J. Ståhlberg ja Eero Erkko) ja "pääskyset" (mm. Jonas Castrén ja P. E. Svinhufvud). Näistä ensin mainitut olivat lähinnä sosiaaliliberaaleja ja jälkimmäiset perustuslaillisuuden etusijalle asettavia, osittain konservatiivis-nationalistisia. Etenkin alussa erot olivat pieniä; esimerkiksi edellisiin kuulunut kirjailija Minna Canth piti Jonas Castrénia kyvyiltään ylivertaisena ja puolueen ainoana toivona. Itsenäistyneen Suomen valtiomuotokysymys jakoi puolueen kahtia vuonna 1918.

Vuoden 1894 ohjelmaa tehtäessä nuorsuomalaisten tavoitteena pidettiin yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. Sen läpiajamisen arveltiin vievän aikaa, ja lyhyen ajan tavoitteiksi otettiin äänioikeuden maltillinen laajentaminen ja äänivaltaerojen kaventaminen. Ohjelmassa jätettiin paljon abstraktiksi, koska pelättiin vanhasuomalaisten vievän vanhoillisen maaseudun äänet ja estävän näin jopa pienet uudistukset. Samasta syystä kirkon ja valtion erottamiskohtia lievennettiin huomattavasti.

Taloudellisissa kysymyksissä nuorsuomalaiset olivat melko liberaaleja; esimerkiksi elinkeinovapaus haluttiin loukkaamattomaksi ja suojatullit torjuttiin. Liberalismi oli muutenkin ohjelmassa laajaa: ennakkosensuuri haluttiin poistaa ja virkavaltaisuutta vähentää. Virkamiehistä piti tehdä kansan palvelijoita. Toisaalta verotus haluttiin progressiiviseksi.

Nuorsuomalaiset halusivat parantaa maattomien ja työläisten oikeuksia. Puolue halusi määrätä työnantajat ottamaan työläisille pakollisen tapaturmavakuutuksen ja työläiset ottamaan pakollisen eläkevakuutuksen. Kansakoululaitos haluttiin koko maahan ja pakolliseksi. Yliopisto-opiskelu haluttiin kaikille esteettömäksi. Työväen opetusta haluttiin edistää myös ammattikouluin.

Raittiusasiaa haluttiin vuonna 1894 edistää vain vapaaehtoistoimin (Santeri Alkio tosin oli kieltolain kannattaja). Vuonna 1906 koko maan yleinen ilmapiiri kääntyi kieltolain kannalle ja nuorsuomalaisetkin tekivät sille myönnytyksiä.

Nuorsuomalaisuus muotoutui aluksi vuonna 1894 Suomalaisen puolueen sisäiseksi suuntaukseksi, jolla oli erillinen ohjelma. Itsenäiseksi puolueeksi nuorsuomalaiset ryhmittyivät vuonna 1905, jolloin puoluetta johtivat Eero Erkko ja K. J. Ståhlberg. Juuret ovat 1880-luvun taiteilijapiireissä (Ahot, Järnefeltit, Kasimir Leino).

Routavuosina puolueeseen oli liittynyt suomalaisesta puolueesta niitä, jotka eivät hyväksyneet myöntyväisyyspolitiikkaa ja muodostivat 1902 "perustuslaillisten suomenmielisten puolueen".[2] Ensimmäisen sortokauden aikana Nuorsuomalainen Puolue ja Ruotsalainen puolue torjuivat yhdessä venäläistämistä ja puolustivat Suomen perustuslakia.

Yhteistyötä johti sitoutumaton Leo Mechelin. Perustuslailliset pitivät voittona vuonna 1905 (järjestettiin mielenosoituksia, tehtiin vetoomuksia, lakkoiltiin ym.) tapahtunutta venäläisten perääntymistä, jolloin sortokausi päättyi. Mechelin muodosti senaatin yksinomaan perustuslaillisista. Mechelinin senaatti sääti Suomelle sanan-, paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapauden sekä eduskuntauudistuksen: säätyvaltiopäivät korvattiin yksikamarisella parlamentilla, joka ensimmäisen kerran valittiin 1907. Äänioikeus laajeni kaikkiin täysi-ikäisiin kansalaisiin, myös naisiin. Venäläistämistä vastaan tehty työ toi puolueeseen mukaan myös nationalisteja ja konservatiiveja.

Vuoden 1907 eduskuntavaaleissa maalaiset ja työläiset muodostivat äänestäjäkunnan enemmistön. Ryhmien merkittävimpinä edustajina valtiopäivillä nähdyt nuorsuomalaiset luulivat saavansa niiltä merkittävän tuen ja jopa noin 70 eduskunnan 200 paikasta, mutta kansanedustajia tulikin vain 26. Tiukan perustuslaillinen Svinhufvud valittiin eduskunnan puhemieheksi, ja Mechelinin senaatti jatkoi toimintaansa vuoteen 1908.

Itsenäistyneen Suomen valtiomuotokysymys jakoi puolueen kahtia vuonna 1918. Nuorsuomalaisten enemmistö (pääasiassa "varpuset") päätti liittää puolueen uuteen Kansalliseen Edistyspuolueeseen, jonka perustivat tasavallan kannattajat. Edistyspuolue toimi maailmansotien välisessä Suomessa porvarillisena ja liberaalina keskustapuolueena. Siihen liittyi enemmistö Kansanpuolueesta ja vanhasuomalaisten pieni niin sanottu vasemmistosiipi. "Pääskysten" enemmistö siirtyi 1918 perustettuun monarkiaa kannattaneeseen Kansalliseen Kokoomuspuolueeseen.

Nuoren Suomen Liitto oli Nuorsuomalaisen puolueen valtakunnallinen nuorisojärjestö. Liitto perustettiin Tampereella 19.–21. kesäkuuta 1909. Ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin FT Oskari Mantere.

Vuoden 1917 eduskuntavaaleissa Suomalainen puolue, Nuorsuomalainen puolue ja Kansanpuolue tekivät vaaliliiton kaikissa muissa paitsi Lapin vaalipiirissä. Yksittäisten puolueiden äänimääriä on vaikea selvittää, sillä (toisin kuin aiempien vaalien yhteydessä) käytettiin useissa vaalipiireissä sekalistoja, joissa oli kolmenkin puolueen ehdokkaita. Kyseisen vaaliliiton äänimäärässä on mukana myös joissain vaalipiireissä siihen kuuluneiden Maalaisliiton ja Ruotsalaisen kansanpuolueen ehdokkaiden ääniä.[3]

Myöhempiä presidenttejä:

• Risto Ryti Suomen presidentti 1940–1944, meni politiikkaan vasta 1919 Edistyspuolueen riveissä
• K. J. Ståhlberg puolueen (varpusten) johtohahmo 1900-luvulla, Suomen ensimmäinen presidentti (1919–1925) ja perustuslain isä, oikeustieteen professori, Edistyspuolueessa 1918–
• P. E. Svinhufvud Suomen presidentti 1931–1937, myös itsenäisyyssenaatin puheenjohtaja ja Suomen valtionhoitaja vuonna 1918; Kokoomuslainen 1918–

Muita poliitikkoja:

• Pekka Ahmavaara, talonpoika
• Alexander Aminoff, säätyvaltiopäivämies, maanviljelysneuvos
• Jonas Castrén, pääskysten johtohahmo
• Eero Erkko, Päivälehden (Helsingin Sanomat) perustaja; puolueen puheenjohtaja
• Maikki Friberg, naisasia-aktivisti
• Kustavi Grotenfelt
• Lucina Hagman, naisasia-aktivisti ja sosiaalinen uudistaja
• Th. Homén
• Tekla Hultin, Suomen toinen naistohtori, kansanedustaja 1908–1923, puolueen perustajajäsen, sortokauden vastarinta-aktiivi
• K. F. Ignatius
• Santeri Ivalo (Ingman), toimittaja, kirjailija
• A. H. Karvonen, opettaja
• Jaakko Laurila, puolueen viimeinen puoluesihteeri
• J. A. Lyly, päätoimittaja
• Th. Rein, professori
• Heikki Renvall, kansanedustaja, senaattori, lakit.tri, vakuutusjohtaja
• E. N. Setälä
• Atte Törnqvist (Atte Tarjanne)

Muiden puolueiden isiä:

• Santeri Alkio, Maalaisliiton perustajaisä; johti nuorsuomalaisten maalaissiipeä (Etelä-Pohjanmaan Nuorsuomalainen Maalaisliitto) ja sulautti sen vuonna 1908 Maalaisliittoon.

Taiteilijoita:

• Juhani Aho, yhteiskunnallinen kirjailija, toimittaja
• Minna Canth, yhteiskunnallinen kirjailija
• Akseli Gallen-Kallela, taidemaalari
• Pekka Halonen taidemaalari
• Arvid Järnefelt, yhteiskunnallinen kirjailija, toimittaja
• Ilmari Kianto, yhteiskunnallinen kirjailija
• Eino Leino runoilija, näytelmäkirjailija, toimittaja
• Jean Sibelius Suomen kansallissäveltäjä

• Nuori Suomi

• Rantala, Onni: Suomen puolueiden muuttuminen 1945-1980. Toinen, tarkistettu ja täydennetty painos. Helsinki: Gaudeamus, 1982. ISBN 951-662-320-4.

• Vares, Vesa: Varpuset ja pääskyset: Nuorsuomalaisuus ja Nuorsuomalainen puolue 1870-luvulta vuoteen 1918. Historiallisia tutkimuksia 206. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. ISBN 951-746-161-5.
• Anniina Mäenpää, ”Emme ole kristinuskon wihollisia”. Nuorsuomalaisen maailmankuvan ulottuvuudet 1880–1890-luvuilla pro gradu 2017

• Puolueen ohjelmat (Pohtiva - poliittisten ohjelmien tietovaranto)