Luostari

Hellenismissä korostettiin hyvän ja pahan, henkisen ja aineellisen, vastakohtaisuutta. Tämä johti ajatukseen, jonka mukaan sielu on ruumista huomattavasti tärkeämpi. Tämän logiikan mukaan arvottomalla ruumiilla saa tehdä mitä vain. Tästä seurasi ääritapauksissa mässäilyä, juominkeja ja seksuaalista hurjastelua. Toisen samaan logiikkaan perustuvan ajatuksen mukaan ruumis täytyy kuolettaa. Tämä ajatus johti asketismiin, joskus jopa itsensä kiduttamiseen (ankara paasto, itsensä ruoskiminen). Kun tämä yhdistyi juutalaiseen perinteeseen sekä Uuden Testamentin seksuaalikielteisiin kohtiin, alkoi kristillinen luostarilaitos kehittyä.

Tämä prosessi voimistui kristinuskon tultua sallituksi ja valtion suosimaksi uskonnoksi Rooman valtakunnassa 310-luvulla. Useat kristityt alkoivat arvostella kirkon maallistumista. Tämä aiheutti uskonnollisen erottumisen tarvetta, ja monet vetäytyivät erakoiksi yksinäisyyteen harjoittaen asketismia, antautuen täysin hengelliseen elämään.

Agios Stefanos -nunnaluostari Meteorassa, Kreikassa

Sergei Mihailovitš Prokudin-Gorski, Pyhän Nils Stolbenilaisen luostari Tverin alueella Venäjällä, värivalokuva 1910

Marienstattin luostari Saksassa

Keskiajan munkki työssään luostarin käsikirjoitushuoneessa

Sejnyn luostari Puolassa

300-luvulla erityisesti Egyptissä mutta myös Syyrian alueilla lama ja yhteiskunnallinen sorto saivat yhä useammat vetäytymään autiomaahan erakoiksi. Hiljalleen yksittäiset erakot muodostivat jumalanpalvelusyhteisöjä, ja alkoi syntyä suurempia erakkoyhdyskuntia. Pakomiosta (k. 346) pidetään varsinaisen luostarilaitoksen isänä: hän organisoi ja perusti askeettiyhteisön tradition mukaan vuonna 325. Munkkien tehtävänä olivat maanviljely, jumalanpalvelukset, rukous, raamatunluku ja mietiskely. Alkuaikoina munkit saivat yleensä pitää omaisuutensa ja jatkaa elämistään vaimonsa kanssa, toki selibaatissa.

Ensimmäisen luostarisäännön kehitti Basileios Suuri (k. 379). Basileioksen säännön mukaan:

• Erakkoliike tuli piispan alaisuuteen ja siten johdatettiin terveeseen uomaan.
• Luostarien tehtäviksi tulivat hartaus, laupeudentyö ja teologinen tutkimus
• Luostariin tuleva sitoutuu omaisuudettomuuteen, naimattomuuteen sekä kuuliaisuuteen luostarinsa johtajalle

Lännessä luostarijärjestelmä oli pitkään riippuvainen Rooman valtakunnan itäosista tulleista vaikutteista; Basileios Suuren luostarisääntö oli tunnettu ja arvostettu. Siitä oman versionsa kehitti muun muassa Augustinus, kun taas erityisesti Johannes Cassianus levitti luostarijärjestelmää egyptiläisten esikuvien mukaisena nykyisen Etelä-Ranskan alueelle.

Samaan perustaan nojaa lännessä sittemmin suurimman vaikutusvallan saanut Benedictus Nursialaisen (480 – 543) luostarisääntö. Säännöt määräsivät luostareita korostamaan käytännön työtä (”Rukoile ja tee työtä” – ”Ora et labora”). Luostarien tehtäviksi tulivatkin laupeudentyö ja sivistys.

Luostariin menevä lupautui elämään köyhyydessä, naimattomana ja kuuliaisena. Benediktiiniläisveljestö suhtautui alkuvaiheessaan erittäin vihamielisesti opilliseen sivistykseen, mutta parin sukupolven kuluttua alkoi kannustaa veljiä opintoihin ja henkiseen työhön. Luostarit toimivatkin merkittävinä vanhan sivistyksen tallettajina, vaikka eivät kyenneetkään tuottamaan uutta tietoa. Vuonna 1098 perustettiin uusi sisterssiläinen sääntökunta, joka keskittyi Keski- ja Länsi-Euroopan suurten erämaa-alueiden raivaukseen. Sisterssiläismunkit olivat taitavia rakentajia, insinöörejä ja metallurgeja, ja he rakensivat monia merkittäviä katedraaleja ja tekivät lukuisia keksintöjä. Tämän veljeskunnan sisarjärjestönä ja sotilaallisena siipenä toimi ristiretkiin osallistunut Temppeliherrain veljeskunta. Muita merkittäviä ristiretkiajan sotilaallisia veljeskuntia olivat Lähi-idässä toimineet Johanniitat eli hospitaliitat sekä Baltiassa toimineet kalpaveljet sekä heidän seuraajansa Saksalainen ritarikunta.

Kaupungistuminen keskiajalla johti uudenlaisten kerjäläisveljestöjen (erityisesti fransiskaanit ja dominikaanit) syntyyn. Samalla ne muodostivat vastareaktion vanhempien veljeskuntien rikkaudelle. Erityisen tiukasti köyhyyden valansa ottivat fransiskaanit, jotka olivat pitkään riidoissa paavin kanssa ja välttivät harhaoppisuustuomion vain taitavalla politiikalla. Naisille tarkoitettu äärimmäiseen köyhyyteen sitoutunut järjestö sai nimen klarissalaiset perustajansa Pyhän Claran mukaan. Kerjäläismunkistot eivät eristäytyneet ihmisistä syrjäseuduille, vaan asuivat ja toimivat erityisesti kaupunkeihin perustetuissa konventeissa. Fransiskaanit hankkivat elantonsa työtä tekemällä ja ottivat palkkiokseen vain tarvittavan, rahaan koskematta. Monet veljet kiersivät kaupungeissa ja maaseudulla saarnaamassa ja hankkivat elantonsa kerjäämällä. Kuitenkin erityisesti dominikaanit, mustat veljet, harrastivat myös opillisen sivistyksen eri aloja ja heidän piiristään nousi keskiajan merkittävin länsimainen filosofi, (Pyhä) Tuomas Akvinolainen. Dominikaanit olivat myös inkvisition kantava voima. Keskiajan viimeiseksi merkittäväksi uudeksi sääntökunnaksi nousi Pyhän Birgitan perustama birgittalaisjärjestö, jonka luostareissa oli (tarkkaan eristetyt) mies- ja naisosastot abbedissan johdossa.

Uskonpuhdistus vaikutti voimakkaasti luostarilaitokseen, joka oli päässyt etääntymään alkuperäisestä tarkoituksestaan. Luostarit olivat saaneet huomattavaa taloudellista omaisuutta ja käyttivät monin paikoin merkittävää maallista valtaa. Erityisesti Italiassa munkkien ja nunnien elämäntavat olivat usein siveettömiä. Martti Luther oli itse augustinolaismunkki, mutta omien kokemustensa vuoksi tuomitsi selibaatin luonnonvastaisena ja vaati munkkiuden poistamista. Hän itse ja hänen oppilaikseen ryhtyneet nuoret papit menivät naimisiin. Uskonpuhdistus ei sinänsä vaatinut ehdottomasti luostarilaitoksen poistamista, mutta luostareiden toiminta muuttui taloudellisesti mahdottomaksi, kun uskonpuhdistuksen toteuttaneissa maissa luostarien suuri kiinteä ja irtain omaisuus otettiin valtiolle. Näin muun muassa Englannista, Pohjoismaista ja suuresta osasta Saksaa luostarit hävisivät.

Fransiskaaniluostari Lopudilla Kroatiassa

Katolisen kirkon piiriin jääneissä maissa alkanut vastauskonpuhdistus kiinnitti huomionsa uskonpuhdistuksen esiin nostamiin epäkohtiin ja luostarikuria tiukennettiin. Uutena ilmiönä oli jesuiittain veljeskunta, josta tuli katolisen kirkon mahtavin työkalu. Jesuiitat alistuivat sotilaalliseen kuriin, kävivät läpi yli vuosikymmenen pituisen korkeatasoisen opillisen koulutuksen ja osasivat laajasti toiminta-alueensa kieliä. Samalla he olivat kuitenkin fanaattisen uskollisia paaville. Korkean sivistyksensä ja hyvien tapojensa ansiosta jesuiitat olivat suosittuja rippi-isiä ylimystön keskuudessa ja käyttivät merkittävää kulissien takaista valtaa. Tämä altisti heidät valistuksen ajan filosofien pilkalle ja vihamielisyydelle. Jesuiittaveljeskunta kiellettiinkin useissa maissa liberaalien hallitusten päästessä valtaan. Nykyään jesuiitat ovat katolisen kirkon suurin sääntökunta ja edustavat kirkon sisäistä, liberaalia oppositiota.

Luostarilaitoksen rekrytointipohjan muodosti pitkään kaksi merkittävää tekijää. Se tarjosi hyvän ”suojatyöpaikan” aatelisperheiden nuoremmille pojille, jotka eivät perineet maata. Nämä saatiin kunnialliseen tehtävään, jossa he eivät saaneet hankkia laillisia lapsia. Näin perintökysymykset helpottuivat. Samalla tavoin nunnaluostarit tarjosivat keinon päästä eroon ”ylimääräisistä” naisista. Toisaalta alemmille kansanluokille luostarilaitos tarjosi merkittävän väylän sosiaaliseen nousuun. Talonpojan poika saattoi kirkon piirissä kohota omien kykyjensä turvin hyvinkin korkealle, vaikka kaikkein korkeimmat asemat olivatkin yleensä aatelistaustaisten miesten hallussa.

Molemmat edellä kuvatut mekanismit ovat modernissa yhteiskunnassa menettäneet merkitystään. Nykyään luostarilaitos muodostaakin länsimaissa pikemminkin vaihtoehtokulttuurin kuin varsinaisen kulttuurin osan. Tämä on ollut erityinen ongelma katoliselle kirkolle, jonka pappien on noudatettava selibaattia.