Norfolkinsaari

Ensimmäinen saaren nähnyt eurooppalainen oli kapteeni James Cook toisella eteläisen Tyynenmeren tutkimusmatkallaan vuonna 1774. James Cook kehui saarta siellä kasvavien korkeiden puiden (norfolkinaraukarioiden) vuoksi, sillä Cook luuli niiden sopivan täydellisesti laivojen mastoihin. Cookin arvio osoittautui myöhemmin vääräksi: puut eivät olleet laivojen mastoiksi sopivia.[4]

Vuonna 1788, neljätoista vuotta saaren löytämisen jälkeen, britit perustivat saarelle rangaistussiirtokunnan. Rangaistussiirtokunnan oli tarkoitus suojella saarta ranskalaisilta. Rangaistussiirtokunta suljettiin kuitenkin kolmenkymmenenkuuden vuoden kuluttua vuonna 1814, koska se ei ollut tarvittavan omavarainen. Luultavasti syynä olivat myös harvat ruokakuljetukset ja huono lääkitys tauteja vastaan. Vuonna 1825 saarelle perustettiin uusi rangaistussiirtokunta yhdentoista vuoden tauon jälkeen. Tällä kertaa tarkoituksena oli paatuneiden rikollisten rankaisu ja pitäminen erossa yhteiskunnasta, jossa he olisivat mitä luultavimmin uusineet rikoksensa. Uusi rangaistussiirtokunta suljettiin 1855.

Norfolkinsaaren seuraava asutusvaihe alkoi 8. kesäkuuta 1856, jolloin sinne asutettiin Pitcairnin saarelta HMS Bountyn kapinallisten ja tahitilaisten jälkeläisiä Pitcairnin käytyä liian pieneksi kasvavalle väestölle. Norfolkinsaaresta tehtiin Uudesta Etelä-Walesista erillinen siirtokunta, jota kuitenkin hallinnoi Uuden Etelä-Walesin kuvernööri. Pitcairnilta saapui kaikkiaan 194 henkeä.

Pitcairnilaiset ottivat käyttöönsä monia rangaistussiirtokunnan jäljelle jääneitä rakennuksia ja muodostivat vähitellen saarelle maanviljelyksen ja valaanpyynnin varaan rakentuneen yhteisönsä. Vaikka jotkut perheet päätyivät alkuvaiheessa palaamaan Pitcairnille, Norfolkinsaaren väkiluku kasvoi hitaasti saaren ottaessa vastaan myös uusia asukkaita, joista monet tulivat valaanpyyntialusten mukana.

Vuoden 1856 joulukuussa Uusi Etelä-Wales myönsi saarelle huomattavan autonomian. Itsehallinto vahvistettiin 1. heinäkuuta 1897, kun saaresta tuli yksi Australian Tyynenmeren saariterritorioista. Saari sai uuden perustuslain elokuussa 1979.

Norfolkinsaari on Australian territorio, jonka nimellinen valtionpäämies on Yhdistyneen kuningaskunnan kuningas, jota edustaa Australian kenraalikuvernöörin nimittämä hallinnon johtaja (engl. Administrator), huhtikuusta 2017 alkaen Eric Hutchinson.[5] Saarella on myös lakiasäätävä neuvosto (Legislative Assembly), jonka yhdeksän jäsentä valitaan kansanäänestyksellä korkeintaan kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Neljä neuvoston jäsenistä muodostaa päätäntäneuvoston (Executive Council), joka toimii hallinnon johtajan neuvonantajana. Saaren pääministerinä toimii David Buffett. Poliittisia puolueita Norfolkinsaarella ei ole.

Saarella on jonkin verran erimielisyyttä Australian kanssa siitä, annettiinko saarelle itsenäisyys sen uudelleenasutuksen aikaan. Joka tapauksessa saarelaiset on vapautettu Australian veroista, minkä ansiosta saari on veroparatiisi sekä paikallisille että turisteille.

Norfolkinsaaren kartta.

Saaren korkein kohta on Mount Bates (noin 319 metriä merenpinnasta) saaren keskiosassa. Saari on tuliperäinen. Suurin osa saaren maastosta on viljelykelpoista. Rannikko on pääasiassa vaihtelevan jyrkkäreunaista, veden hiomaa ja kovertamaa kallionseinämää. Joissakin osissa saarta on myös hiekkarantoja. Varsinaista satamaa saarella ei ole, mutta Kingstonissa ja Cascade Bayssa on lastauslaitureita. Tavarat tuodaan laivoilla yleensä Cascade Bayhin. Saaren ainoa uimakelpoinen paikka on Emily Bay, jota pieni koralliriutta suojaa Tyyneltämereltä päin. Ball Bayssa tosin harrastetaan lainelautailua.

Norfolkinsaaren tärkein tulonlähde on matkailu, mitä edistää saaren veroparatiisiasema. Matkailijoita käy vuosittain jopa 30 000, erityisesti Australiasta ja Uudesta-Seelannista. Saarelta viedään norfolkinaraukarian siemeniä. Muita tulonlähteitä ovat postimerkit ja väkijuomat. Saari on omavarainen lihan ja kananmunien suhteen. Saarella ei makseta tuloveroja, mutta verotuloja saadaan tulleista, rahoituslaitosten veroista ja lentokenttäveroista.

Saaren pienen väkiluvun vuoksi matkailijat aiheuttavat suuria muutoksia väestön määrään saarella. Koska saarella on läheiset yhteydet Uuteen-Seelantiin ja Australiaan, maastamuutto näihin maihin on hyvin yleistä. Saarella on yksi koulu, ja koulutus on ilmaista mutta pakollista 6–15-vuotiaille. Koulutus on mahdollista vain lukiotasolle, joten korkeampaa koulutusta kaipaavat joutuvat siirtymään muualle. Koulun opettajat tulevat saarelle Australiasta ja joskus myös Uudesta-Seelannista. Myös saaren työmarkkinat ovat pienet. Lukutaitoisuuden arvioidaan olevan 100 % (ei virallisia tilastoja). Suurin osa asukkaista on valkoihoisia, jotka ovat myöhempien Australiasta tai Uudesta-Seelannista muuttaneiden siirtolaisten jälkeläisiä; loput saaren asukkaista kuuluvat tahitilaisten ja polynesialaisten vähemmistöihin. Saaren terveyspalvelut hoitaa pieni sairaala.

Saaren valtauskonto on kristinusko, erityisesti protestanttisuus. Saaren nykyiset asukkaat puhuvat 1800-luvun englannin, gaelin ja vanhan tahitin sekoitusta, jota toisinaan kutsutaan nimellä "norfuk". Norfukin kielen merkitys saarella on kuitenkin vähenemään päin.

Norfolkinsaaren turismi- ja terveysministeri Geoffrey Gardner toimii Oseanian yleisurheiluliiton presidenttinä.

• Norfolk Island Government (Arkistoitu – Internet Archive)