Nordek

Pohjoismaiden – Suomen, Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Islannin – välisellä yhteistyöllä oli pitkät perinteet jo ennen kuin ajatus Nordekista syntyi. Pohjoismaiden neuvosto perustettiin Kööpenhaminassa vuonna 1952; Suomi liittyi siihen vuoden 1955 lopulla. Vuonna 1954 syntyivät yhteispohjoismaiset työmarkkinat ja vuonna 1958 astui voimaan passivapaus. Suunnitelma Pohjoismaiden tulliliitosta kuitenkin kariutui 1950-luvun lopulla, mutta vuonna 1959 perustettu Euroopan vapaakauppajärjestö (EFTA) lähensi maita toisiinsa ja sen kautta saavutettiin ne edut, joihin tulliliiton avulla oli pyritty. Suomen presidentin Urho Kekkosen kirjoitus Finn Finland – Löydä Suomi -kampanjan yhteydessä vuonna 1966 julkaistussa Finlandiassa ennakoi tulevaa kehitystä todeten, että Ruotsi, Suomi ja mahdollisesti koko Pohjola voidaan ajan myötä kehittää yhtenäiseksi talous- ja kulttuurialueeksi.[1]

Aloitteen yhteispohjoismaisesta talousalueesta teki Tanskan pääministeri Hilmar Baunsgaard keväällä 1968 Kööpenhaminassa pidetyssä Pohjoismaiden neuvoston kokouksessa. Saman vuoden kesäkuussa asetettiin virkamieskomitea tutkimaan edellytyksiä hankkeen toteuttamiseksi. Komitean mietintö valmistui alkuvuodesta 1969 ja sitä käsiteltiin Pohjoismaiden pääministerien kokouksissa ja Pohjoismaiden neuvoston kokouksessa. Komitean mietintöön sisältyi myös ehdotus pohjoismaisen taloudellisen yhteistyöjärjestön – työnimeltään Nordek – perustamiseksi.

Heinäkuussa 1969 neuvotteluissa oli päästy yksimielisyyteen useimmilla sopimusluonnoksen osa-alueilla, muun muassa pääomaliikkeiden, kauppa- ja merenkulkupolitiikan, työmarkkina- ja sosiaalipolitiikan sekä koulutuksen, tutkimuksen ja kehitysavun osalta. Ratkaisematta olivat kuitenkin vielä teollisuustuotteiden, maatalouden ja kalastuksen sekä yhteistyön rahoituksen osa-alueet.

Nordek-hankkeen neuvotteluasetelmat muuttuivat kuitenkin täysin Ranskan presidentin vaihduttua. Charles de Gaulle oli kerta toisensa jälkeen estänyt Britannian pääsyn Euroopan talousyhteisön (ETY) jäseneksi, mutta uusi presidentti Georges Pompidou suhtautui Britannian pyrkimyksiin myötämielisemmin. Britannian vanavedessä myös Irlanti, Tanska ja Norja ilmaisivat halunsa liittyä ETY:hyn. Kun Neuvostoliitto suhtautui ETY:hyn varsin varauksellisesti, Suomi ehdotti Nordek-hankkeen aikataulun hidastamista.

Suomen presidentin Urho Kekkosen vierailu Neuvostoliiton ylimmän johdon vieraana Zavidovossa 24.–26. helmikuuta 1970 oli Nordekin kohtalon kannalta merkittävä. Zavidovossa käydyissä keskusteluissa kävi selväksi, että Neuvostoliitto vastusti Suomen liittymistä Nordekiin. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Leonid Brežnev luonnehti suorasukaisesti Nordekia ”antineuvostoliittolaiseksi yhtymäksi”, jonka toiminta tulisi vahingoittamaan Suomen ja Neuvostoliiton YYA-sopimukseen perustuvia suhteita.[2]

Nordek-hankeen voidaan katsoa tulleen lopullisesti haudatuksi Pohjoismaiden neuvoston kokouksessa Reykjavíkissa keväällä 1970, kun Suomi ilmoitti, ettei se tule allekirjoittamaan Nordek-sopimusta. Nordekia innokkaasti ajanut pääministeri Mauno Koivisto koki hankkeen kariutumisen henkilökohtaisena pettymyksenä. Samoin Ruotsin pääministeri Olof Palme pahoitteli useasti jälkeenpäin Nordekin raukeamista. Toisaalta Tanskan liittyminen ETY:hyn vuoden 1973 alussa olisi ehkä merkinnyt sitä, että Nordek olisi hajonnut jo heti synnyttyään.

• Mitä-Missä-Milloin – Kansalaisen vuosikirja 1967.
• Mitä-Missä-Milloin – Kansalaisen vuosikirja 1970.
• Mitä-Missä-Milloin – Kansalaisen vuosikirja 1971.
• Mitä-Missä-Milloin – Kansalaisen vuosikirja 1973.
• Korte, Kai: Ministerit tulivat ja menivät. Gummerus, 1992.