Noitavainojen syyt

Noitavainojen syistä Euroopassa on esitetty erilaisia teorioita, joista mikään ei ole saavuttanut yleistä hyväksyntää.

Keskeinen kysymys syitä selvitettäessä on se, että noituuden kieltävä lainsäädäntö oli Euroopassa uuden ajan alussa lähes samanlainen kuin jo keskiajalla, mutta noitaoikeudenkäyntien määrä lisääntyi huomattavasti. Tutkija Keith Thomas on esittänyt tämän syyksi kaksi mahdollisuutta: joko halu tuomita noitia kasvoi nopeasti tai sitten mahdollisuutta laajamittaisiin vainoihin ei aikaisemmin ollut. Thomasin mukaan edellinen vaihtoehto on historiallisesti uskottavampi, mutta esimerkiksi tutkija Norman Cohn katsoo, että eurooppalaisten vainojen taustalla oli oikeuslaitoksen uudistuminen eli jälkimmäinen vaihtoehto.[1]

Noitavainojen selitykset ovat karkeasti jakaantuneet kahteen päälinjaan, joista toisessa korostetaan hallinnon, politiikan ja oikeuslaitoksen kehitystä ja toisessa taloudellisia ja sosiaalisia ristiriitoja. Ensimmäisen näkemyksen mukaan Euroopassa vahvistunut keskusvalta tehosti oikeuslaitoksien toimintaa ja tiukensi rikoslakia. Näin ihmisten väliset kiistat tulivat aikaisempaa useammin oikeuslaitosten käsittelyyn samalla kun esivalta ja erityisesti papisto pystyi tehokkaammin kitkemään uskonnollista poikkeavuutta yhteiskunnasta. Sosiaalis-taloudellisissa selityksissä katsotaan, että 1500- ja 1600-luku olivat myös suuren taloudellisen ja yhteiskunnallisen muutoksen aikaa, jolloin sodat, liikakansoitus, katovuodet lisäsivät köyhyyttä samalla kun rahatalouden kehitys ja laajeneva kaupankäynti lisäsi rikkauden määrää. Tämän eriarvoistumisen aiheuttama katkeroituminen purkautui sitten noitaoikeudenkäynneissä.[2]

Uskonpuhdistus johti Euroopassa perinteisen turvallisen maailmankuvan säröilemiseen, mikä osaltaan vaikutti aikakauden epäluuloisuuteen ja paniikkiin. Nachman Ben-Yehudan mukaan tämä voidaan havaita siitä, että vakavimmat vainot toimeenpantiin maissa kuten Saksa, Ranska ja Sveitsi, joissa katolisen kirkon asema oli heikoin, kun taas vakaan katoliset maat kuten Espanja, Italia ja Portugali säästyivät miltei kokonaan noitavainoilta.[3]

Murrayn teoria

Noitavainoille on esitetty myös muita selityksiä. Englantilaisen egyptologin Margaret Murrayn kiistanalaisessa teoksessa The Witch-Cult in Western Europe (1921) esitetään, että noitavainojen kohteena olisivat olleet kristinuskolle uhkaksi koetut pakanalliset kulttimenot ja uskomukset, joita vanhaan uskoon tukeutuneet harjoittivat salaisesti. Murrayn mukaan muun muassa noitasapatti oli värittynyt kuvaus vanhojen uskonlahkojen kulttimenoista ja niissä nähdyt pienet miehet (engl. Little people) olisivat olleet muinaisen kääpiöheimon viimeisiä olemassa olevia edustajia. Samansuuntaisen teorian on esittänyt myös suomalainen Arne Runeberg, jonka mukaan Euroopassa kerettiläisiä vastaan taistellut inkvisitio olisi ennen kaikkea kamppaillut katarismiksi kutsuttua kristinuskon suuntaa vastaan.

Norman Cohen on sittemmin osoittanut Murrayn käyttäneen lähteitä täysin mielivaltaisesti, eikä Murrayn teorioita enää pidetä tutkijoiden piirissä uskottavina.[4]

Kirjallisuutta

Margaret Alice Murray: The Witch-Cult in Western Europe. Oxford at the Clarendon Press, 1921.

Lähteet

Marko Nenonen: Noituus, taikuus ja noitavainot – Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla 1620–1700, s. 226–227. SHS, 1992. ISBN 951-8915-56-3.
Marko Nenonen: Noituus, taikuus ja noitavainot – Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla 1620–1700, s. 33–34. SHS, 1992. ISBN 951-8915-56-3. , katso myös Marko Nenonen, Timo Kervinen: Synnin palkka on kuolema – Suomalaiset noidat ja noitavainot 1500–1700-luvulla, s. 45–49. Taikakynä ky, 1994. ISBN 951-1-13081-1.
Case Study: The European Witch-Hunts, c. 1450-1750 and Witch-Hunts Today Gendercide Watch. Viitattu 27.8. 2007. (englanniksi)
Marko Nenonen: Noituus, taikuus ja noitavainot – Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla 1620–1700, s. 152–154. SHS, 1992. ISBN 951-8915-56-3. , katso myös Jan Guillou: Noitien asianajaja, s. 91–92. Suomentanut Tapio Koivukari. Alkuteos Häxornas försvarare. Johnny Kniga, 2002. ISBN 951-0-27747-9.

This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.

[1] Marko Nenonen: Noituus, taikuus ja noitavainot – Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla 1620–1700, s. 226–227. SHS, 1992. ISBN 951-8915-56-3.

[noituus34-2] Marko Nenonen: Noituus, taikuus ja noitavainot – Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla 1620–1700, s. 33–34. SHS, 1992. ISBN 951-8915-56-3. , katso myös Marko Nenonen, Timo Kervinen: Synnin palkka on kuolema – Suomalaiset noidat ja noitavainot 1500–1700-luvulla, s. 45–49. Taikakynä ky, 1994. ISBN 951-1-13081-1.

[gw-3] Case Study: The European Witch-Hunts, c. 1450-1750 and Witch-Hunts Today Gendercide Watch. Viitattu 27.8. 2007. (englanniksi)

[4] Marko Nenonen: Noituus, taikuus ja noitavainot – Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla 1620–1700, s. 152–154. SHS, 1992. ISBN 951-8915-56-3. , katso myös Jan Guillou: Noitien asianajaja, s. 91–92. Suomentanut Tapio Koivukari. Alkuteos Häxornas försvarare. Johnny Kniga, 2002. ISBN 951-0-27747-9.