Nivelruston korjaushoito

Kun nivelrustonkorjausmenetelmät eivät olleet vielä kovinkaan kehittyneitä, vaurioitunut nivel vain puhdistettiin irtokappaleista ja revenneet rustokielekkeet poistettiin. Menetelmä antoi vain lyhytaikaista apua, eikä se katkaissut nivelrikkokehitystä. Ennen tekonivelleikkausten yleistymistä käytettiin rustovauriokohdan verestämiseen poraustekniikkaa. Siinä poistettiin rustonalaisluun pintaosa ja porattiin noin 6 millimetrin reikiä vaurioalueelle. Verestyneelle alueelle kasvava säierustoinen kudos ei kestä suurta kuormitusta, joten hoidon tulokset olivat huonoja.

Luukalvon ja kylkiruston pinnalta saatavalla rustokalvolla on kyky tuottaa rustoa, koska kyseisten kalvojen kasvukerroksessa olevilla kantasoluilla on kyky muuttua rustosolun kaltaisiksi soluiksi tietyissä olosuhteissa. Tässä menetelmässä tuhoutunut rusto poistetaan luuta myöten ja sitten ommellaan kalvosiirre peittämään vaurioalue. Muodostuvalla uudisrustolla on havaittu luutumisen ja rappeutumisen riski. Menetelmää ei suositella nykyisin kantavien nivelpintojen rustovaurioiden hoitoon.

Tässä menetelmässä tehdään tähystyksessä pitkävartisella naskalilla rustopuutosalueelle luupinnan läpäiseviä 2 millimetriä halkaisijaltaan olevia reikiä 3–4 millimetrin välein. Irralliset rustokielekkeet ja tuhoutunut rustokudos poistetaan ja rustonalaisluun pinta verestetään. Reikien kautta rustokudokseen pääsee luuytimen mesenkymaalisia soluja ja kasvutekijöitä. Tehdyistä rei’istä vaurioalueelle kertyvän veren hyytyessä alkaa arpikudoksen muodostus. Syntyvä korjauskudos on säierustoista, joka on epävarma laajoille kuormittuneille pinnoille, mutta se kuitenkin estää rustovaurion laajentumisen. Mikromurtumamenetelmää suositellaan vain alle 1 senttimetrin halkaisijaltaan oleville rustovaurioille. Kun hoitoon yhdistetään oikea liikeharjoittelu, tutkimusten mukaan jopa 80 % potilaista voi hyötyä mikromurtumamenetelmästä.

Rustoluusiirremenetelmässä voidaan käyttää joko luovuttajalta saatua tai potilaan omaa tervettä rustoluusiirrettä. Siirteen pitää olla tuore, sillä rustosolut eivät säily elävinä pakastetussa rustossa. Ongelmien vuoksi alkuperäinen menetelmä ei yleistynyt, mutta 1990-luvulla kehitetyillä nk. mosaiikki- ja sylinteriplastioilla on korjattu niin polven, nilkan kuin lonkankin pieniä rustovaurioita. Mosaiikki- ja sylinteriplastiassa rustoluusiirre otetaan potilaan omasta ehjästä kuormaa kantamattomasta nivelen osasta ja siirretään täyttämään vaurioitunut kohta lähes täysin. Loput vaurioalueesta korjautuu säierustolla. Rustoluusylinterit ovat yleensä halkaisijaltaan 3–10 mm ja korkeudeltaan 15–25 mm.

1990-luvulla esiteltiin rustosolusiirremenetelmä, jossa käytetään potilaasta eristettyjä rustosoluja vaurion korjaamiseksi. Aluksi tehdään tähystysleikkaus, jossa arvioidaan vaurion laajuus, ruston kunto ja otetaan vähän kuormittuvalta nivelpinnalta rustonäyte rustosolujen viljelyä varten. Rustosoluja viljellään soluviljelylaboratoriossa, jolloin niiden määrä lisääntyy 20–50-kertaisesti. Seuraavaksi tehdään avoleikkaus, jossa ensin vaurioitunut ruston osa poistetaan ja vaurioalue peitetään sääriluun etupinnalta otetulla luukalvolla, joka ommellaan paikoilleen. Kasvatetut rustosolut ruiskutetaan luukalvon alle muodostuneeseen taskuun. Kalvon tiiviys varmistetaan lopuksi ompeleilla ja kudosliimalla. Vasta 6–8 kuukauden kuluttua leikkauksesta muodostunut uusi rustokudos alkaa olla jähmeää ja 9–12 kuukauden kuluttua uudella rustolla on tyypilliset ruston biomekaaniset ominaisuudet.

Käyttämällä synteettisistä tai luonnollisista biomateriaaleista valmistettuja kehikkoja rustosolujen kasvattamiseen ja niiden paikalleen asettamiseen rustovauriokohtaan voidaan luukalvon käyttö välttää. Luonnollisista materiaaleista kollageeni ja hyaluronaani ovat suosituimmat muun muassa siksi, koska ne kuuluvat normaalisti rustokudokseen. Synteettisistä materiaaleista kehikkojen valmistukseen on käytetty muun muassa polylaktidia ja polyglykolidia. Kudosten korjaamiseen tarkoitettujen kehikkojen tulee olla bioyhteensopivia, rakenteellisesti ja mekaanisesti vakaita ja niiden on tuettava käytettävien korjaussolujen leviämistä, kiinnittymistä, erilaistumista ja kypsymistä. Lisäksi kehikon hajoamisnopeus elimistössä tulee ottaa huomioon.[1] Kehikoista voidaan tehdä myös kolmiulotteisia ruston korjausmatrikseja. Nanoteknologia mahdollistaa ruston normaalin huokoisuuden omaavien kehikkojen kehittelyn, jolloin korjauskudoksesta saadaan läheisesti normaalin hyaliinimatriksin kaltaista. Tavallisten rustosolujen siirtämisen lisäksi on pyritty kehittämään ruston kantasoluhoitoja, jossa käytetään mesenkymaalisia kantasoluja. Kondrogeenisten solujen lisääntymiseen ja erilaistumiseen vaikuttavia kasvutekijöitä, kuten transformoivia kasvutekijöitä, fibroblastien kasvutekijöitä ja luun morfogeneettisia proteiineja, on kokeiltu parantamaan rustosolusiirrehoitoja. In vitro tulokset ovat olleet lupaavia mm.  mesenkymaalisten kantasolujen erilaistamisessa rustosoluiksi, mutta kasvutekijöiden lyhyt puoliintumisaika elimistössä on aiheuttanut kehnoja kliinisiä tuloksia.[2]

• Nivel
• Rusto

• Kiviranta I, Vasara A: Nivelrustovaurioiden nykyhoito – kokeilusta käytäntöön. Duodecim, 2004, 120. vsk, nro 9, s. 1071–80.

• Suomen Nivelyhdistys ry:n tietosivusto nivelrikosta ja sen hoidosta