Giuseppe Farina

Farina aloitti kilpailemisen Grand Prix -autoilla 1930-luvun aikana. 1930-luvun lopulla Farina voitti useita Grand Prix -ajoja, ja häntä pidetäänkin aikansa parhaimpiin lukeutuvana kuljettajana. Hänen "suorakätistä" ajotyyliään kopioitiinkin useasti.[3][4] Hän voitti Italian Grand Prix -sarjan mestaruuden vuosina 1937–1939 ja kilpaili samoihin aikoihin myös kansainvälisissä sarjoissa.[1] Toisen maailmansodan jälkeen Farina osallistui jälleen Grand Prix -kilpailuihin ja voitti vuonna 1946 järjestetyn Nations GP -kilpailun.[5]

Kun FIA ilmoitti aloittavansa Formula 1 -luokalle oman maailmanmestaruussarjansa, Farina ilmoittautui mukaan ja sai ajettavakseen Alfa Romeon Tipo 159 F1-auton.[6] Farina voitti kaikkien aikojen ensimmäisen Formula 1 -kilpailun, Britannian Grand Prix'n Silverstonessa 13. toukokuuta 1950.[7] Farina voitti ensimmäisen F1-kauden aikana kolme osakilpailua ja nousi ensimmäiseksi F1-maailmanmestariksi 30 pisteellään.[8]

Seuraavan vuoden Farina ajoi vielä Alfa Romeolla, mutta ei onnistunut uusimaan mestaruuttansa, vaan jäi neljänneksi MM-taulukossa Juan Manuel Fangion voitettua mestaruuden.[9] Hän voitti kauden aikana Belgian osakilpailun.[10]

Vuoden 1952 MM-sarjaan Farina vaihtoi tallikseen Ferrarin. Hän sijoittui neljässä osakilpailussa toiseksi, mutta ei voittanut kertaakaan. Farina sijoittui MM-sarjassa toiseksi, kuusi kilpailua kahdeksasta voittaneen Alberto Ascarin jälkeen.[11]

Farina sijoittui vielä kaudella 1953 kolmanneksi MM-taulukossa ja voitti viimeisen kerran F1-urallaan Saksan osakilpailussa.[12][13] Kaksi seuraavaa kautta jäivät lyhyiksi. Farina ajoi vuonna 1954 kaksi osakilpailua ja vuonna 1955 kolme GP-lähtöä ja ylsi parhaimmillaan toiseksi. Viimeisten kausien palkintokorokesijoituksista huolimatta Farina kärsi urheiluautokilpailujen kolareissa saamistaan murtumista sekä palovammoista, joiden myötä joutui lääkitsemään itseään kipulääkkeenä käytetyllä morfiinilla.[1] Viimeisessä osakilpailussaan Italiassa hänen autonsa ei lähtenyt käyntiin kilpailussa.[14]

Vuonna 1956 Giuseppe Farina yritti osallistua Indianapolis 500 -ajoihin, mutta mursi solisluunsa Monzassa ajetussa urheiluautokilpailussa. Farina kuitenkin yritti vielä osallistua Indy 500:een seuraavana vuonna, mutta luopui kilpailemisesta lopullisesti, kun hänen tallitoverinsa Keith Andrews sai surmansa harjoitellessaan Farinan autolla.[1]

Farina tunnettiin aikaisissa F1-lähdöissään jo erittäin huomattavana kilpakuljettajana ja moni, muun muassa Enzo Ferrari ja Stirling Moss huomasivat hänen älykkään ajotyylinsä.[15] Farina tunnettiin myös kanssakilpailijoistaan piittaamattomana kuljettajana ja oli osallisena kahdessa GP-kuolonkolarissa vuosina 1936 ja 1938.[15] Kaikkien myöhäisen F1-uransa aikana kokeneiden loukkaantumisiensa jälkeen Farina sai surmansa vuonna 1966, kun hänen autonsa syöksyi tieltä Ranskan Chambéryssa hänen ollessa matkalla seuraamaan Ranskan GP:tä.[1]

(avain) (lihavointi tarkoittaa paalupaikkaa)