Nina Simone

1950-luvun loppu­vaiheessa Nina Simone levytti ensimmäisen kerran Betlehem-levy-yhtiölle. Simone osoitti olevansa lahjakas pianisti, laulaja, säveltäjä ja sovittaja. Hänen vakituiseen ohjelmistoonsa tulivat muun muassa kappaleet Plain Gold Ring, Don't Smoke in Bed ja Little Girl Blue. Simonen tulkinnasta Porgy ja Bess -oopperan kappaleesta I Loves You Porgy tuli hyvin suosittu ja menestys teki yö­kerho­laulajattaresta tähden. Simone pääsi esiintymään Town Halliin, Carnegie Halliin ja Newportin Jazz-festivaaleille.

Simonen ohjelmistoon kuului koko hänen uransa ajan jazz, gospel, hengellinen ja klassinen musiikki, folk, blues, pop, musikaali- ja ooppera­musiikki, afrikkalainen musiikki sekä hänen omat sävellyksensä. Hänen omaperäinen tapansa käyttää hiljaisuutta musiikillisena elementtinä ja esiintymis­tyylinsä tekivät hänestä tunnetun. Paikoin Simonen ääni muuttui tummasta ja raa’asta pehmeään ja suloiseen. Simonen äänen­käyttö oli moni­puolista ja epä­sovinnaista. Nina Simonea kutsuttiin ”Soulin yli­papittareksi”. Sekä hänen ihailijansa että kriitikot kunnioittivat häntä sala­peräisenä, lähes uskonnollisena hahmona.

Nina Simonen tunnettu kappale Mississippi Goddam syntyi, kun neljä mustaa lasta sai surmansa baptisti­kirkkoon tehdyssä pommi-iskussa Alabaman Birming­hamissa vuonna 1963. Mississippi Goddam on katkera ja raivoisa valitus mustien tilanteesta Amerikassa. Tämän laulun vahva tunnelataus tuli myöhemmin tyypilliseksi Simonen musiikissa, jolla hän ilmaisi ihmiselämän koko elämän­kaarta. Julkaisu­aikanaan kappale oli hyvin uskalias sekä äänekkään mustien epä­tasa-arvon esille tuomisen, että kiroilemisenkin vuoksi. Oli harvinaista, että kappaleen nimeen nostettu kiro­sana sai edes esitys­tilaa radiosta tai televisiosta. Vuonna 2018 laulun single­julkaisu valittiin mukaan Yhdys­valtain kongressin kirjaston National Recording Registry -kokoelmaan, johon kootaan esteettisesti, historiallisesti tai kulttuurisesti merkittäviä yhdys­valtalaisia äänitteitä.[5] Mississippi Goddamin julkaisemisen jälkeen Simone aktivoitui poliittisesti, ja kansalais­oikeus­liikkeen viesteistä tuli hänen kappaleidensa ydin­sanomaa.

Nina Simone vuonna 1969.

Simonen mustien kansalais­oikeuksia puolustavat kappaleet eivät miellyttäneet kaikkia. Vuonna 1966 hän kirjoitti laulun Four Woman, joka oli katkera kuvaus neljästä mustasta naisesta, joiden olot ja tulevaisuuden­kuvat olivat seurausta heidän ihon­väristään. Kappale julistettiin pannaan Philadelphiassa, eikä new­yorkilainen radio­asema suostunut soittamaan sitä sillä perusteella, että ”se oli loukkaus mustia kohtaan”. Poliittinen aktivismi oli kuitenkin saanut Simonessa aikaan tunteen, että häntä tarvittiin[6], ja hän kykeni laulamalla auttamaan "omiaan", jonka seurauksena hänen konserttinsa alkoivat lähes yksinomaan edistää kansalais­oikeus­liikkeen tavoitteita. Hän esiintyi muun muassa Selma-Montgomery-marssilla ja muissa kansan­oikeus­liikkeen tapahtumissa, julkaisi yhä vähemmän uutta musiikkia, ja hänen suosionsa laski. Malcom X:n tavoin Simone puolsi ja julisti esityksissään mustien nationalismia, ja hän pyrki teoksissaan lisäämään mustien voimaantumista[7]. Esimerkiksi ystävänsä Lorraine Hansberryn kesken jääneen näytelmän To Be Young, Gifted and Black Simone muunsi kansalais­oikeus­liikkeessä suosiota saaneeksi hitiksi. Valkoisten vallasta kertovat, vallan­kumoukseen yllyttävät kappaleet "Backlash Blues" (jonka kirjoitti Harlemin Renessanssin johtaja Langston Hughes), "I Wish I Knew How It Would Feel to Be Free" sekä "Turning Point" olivat myös kansalais­oikeus­liikkeen innoittamia. Kolme päivää Martin Luther King jr:n murhan jälkeen hän julkaisi aiheesta basistinsa Gene Taylorin kirjoittaman kannanoton "Why? (The King of Love Is Dead)". Koska poliittinen aktivismi ei kuitenkaan ollut musiikki­paikkojen tarjoajien mieleen, Simone ei saanut enää konsertti­paikkoja samaan tapaan kuin aikaisemmin, ja hän joutui kulkemaan erilaisia teitä löytääkseen sopivan musiikin, joka sopi hänen sanomansa levittämiseen.

Hänen ensimmäinen RCA:lle tekemänsä albumi Nina Simone Sings the Blues sisälsi hänen omia kappaleitaan, kuten I Want a Little Sugar in My Bowl ja Do I Move You. Simone yllätti jopa hartaimmat ihailijansa albumillaan Nina Simone and Piano!, jolla hän laulaa ja säestää itseään pianolla, ilman muuta säestystä tai kuoroa. Albumilla on lauluja sielun­vaelluksesta, kuolemasta, yksinäisyydestä ja rakkaudesta ja sitä pidetään eräänä hänen koko uransa parhaimmista levytyksistä.

Simone sai esittämiinsä muiden tekemiin kappaleisiin erilaista ulottuvuutta. Hänen versionsa muun muassa Hair-musikaalin kappaleesta Ain't Got No / I Got Life, Leonard Cohenin kappaleesta Suzanne ja Bob Dylanin tuotannosta ovat omin­takeisia. Suosiostaan huolimatta Nina Simone yritti kuitenkin paeta sitä kaikkea, mitä hänellä oli. Hän ei halunnut tulla muokatuksi muotoon, joka sopi levy-yhtiöille, se oli hänestä se oli vasten­mielistä. Saatuaan tarpeeksi levy-yhtiöistä, viihde­alasta ja rasismista, Simone muutti Amerikasta Barbadokselle vuonna 1974. Sen jälkeen hän asui muun muassa Liberiassa, Sveitsissä ja Pariisissa ja asettui lopullisesti asumaan Etelä-Ranskaan.

Vuonna 1978 ilmestyi albumi Baltimore. Se sisältää muun muassa Judy Collinsin kappaleen My Father ja kappaleen Everything Must Change. Simonen seuraava albumi Fodder on My Wings nauhoitettiin Pariisissa vuonna 1982. Albumi perustui hänen maan­pakoonsa Amerikasta. Simone oli päättänyt entistä määrä­tietoisemmin tehdä omaa musiikkiaan, hän kirjoitti ja sovitti laulujaan, soitti pianoa ja cembaloa sekä lauloi englanniksi ja ranskaksi. Vuonna 1984 yksi hänen konserteistaan Ronnie Scottin jazz­klubilla Lontoossa kuvattiin ja tuloksena oli video, jossa myös Paul Robinson soitti rumpuja. My Baby Just Cares for Me, kappale hänen ensimmäiseltä albumiltaan, nousi nopeasti hitiksi ja levyn Nina's Back nimi puhui puolestaan.

Simonen elämäkerta I Put a Spell on You julkaistiin vuonna 1991. Se on käännetty ranskaksi saksaksi ja hollanniksi.

Simone esiintyi vuonna 1993 Suomessa Järven­pään Puistobluesissa.[8]

Simone esiintyi vuonna 1997 Nice Jazz -festivaaleilla Ranskassa ja vuonna 1998 Thessalonica Jazz -festivaaleilla Kreikassa. Dublinin Guinness Blues -festivaaleilla vuonna 1999 Simonen tytär Lisa Celeste, taiteilijanimeltään Simone, esitti muutaman dueton äitinsä kanssa. Lisa Celeste teki kiertueita eri puolilla maailmaa, esiintyi espanjalaisen tähden Rafaelin kanssa, näytteli nimiroolin Aidassa ja Leijona­kuninkaassa Nalana. Hänen ensi­albuminsa on Simone Super­star.

Simone oli 24. heinä­kuuta 1998 kunnia­vieraana Nelson Mandelan 80-vuotisjuhlissa. Simone sai 7. loka­kuuta 1999 elämän­työstään palkinnon Dublinin Music Awardissa. Lukuisten palkintojen ja saavutusten lisäksi Nina Simone sai kunnia­tohtorin arvon, ”Dr. Simone, Honorary Doctor in Music and Humanities”.