Nikolai I

Nikolai oli keisari Paavali I:n ja Maria Fjodorovnan (Sophia Dorothea von Württembergin) toiseksi nuorin poika. Hänellä oli nuorempi veli Mihail ja kaksi vanhempaa veljeä, Aleksanteri ja Konstantin, jotka olivat ennen häntä kruununperimysjärjestyksessä. Vanhemmat veljet olivat häntä 19 ja 17 vuotta vanhempia.[1] Vanhin veli Aleksanteri I nousi valtaistuimelle Paavali I:n surmanneen salaliiton jälkeen Nikolain ollessa viisivuotias. Nikolain Anna-sisko avioitui Oranian prinssi Vilhelmin (myöh. Alankomaiden kuningas Vilhelm II) kanssa.

Aleksanteri I ja Preussin Fredrik Vilhelm III ilmoittivat Nikolain ja Preussin prinsessa Charlotten kihlauksesta illallisilla Berliinissä 1815. Häät järjestettiin 13. heinäkuuta 1817. Tuleva keisarinna otti nimen Aleksandra Fjodorovna käännyttyään ortodoksiksi. Nikolain sanotaan rakastaneen vaimoaan, ja hän piti yllä läheisiä välejä sukulaisiinsa Preussissa.[1]

Nikolailla ja Aleksandralla oli seitsemän aikuisikään varttunutta lasta: tuleva Aleksanteri II, suuriruhtinaat Konstantin, Nikolai ja Mihail sekä suuriruhtinattaret Aleksandra, Maria ja Olga. Heistä Aleksandra kuoli 1844. Nikolailla oli myös ainakin kolme lasta avioliittonsa ulkopuolella mm. tytär nimeltä Youzia ruotsalaissyntyisen Anna Maria Charlotta Rutensköldin (1791–1856) kanssa. [2]^lähde?

Kun Aleksanteri I kuoli lapsettomana 1825, vuoden 1797 kruununperimysjärjestyksen mukaan Nikolain veli Konstantin olisi ollut laillinen perijä. Hän oli kieltäytynyt ottamasta kruunua naituaan aatelittoman puolalaisen naisen, joten Aleksanteri I oli antanut salaisen manifestin, jolla Nikolai määrättiin perilliseksi.[3] Konstantin kuitenkin julistettiin keisariksi ja hänelle vannottiin uskollisuudenvala. Konstantin kieltäytyi edelleen ja kesti kaksi viikkoa ennen kuin hän sai hallituksen vakuutettua. Kun Nikolai julisti ottavansa kruunun, hän näytti vallankaappaajalta ja häntä vastaan puhkesi dekabristikapinana tunnettu upseerien kapina.[1]

Nikolai I:n keisarillinen monogrammi

Nikolai ei ollut saanut keisarin kasvatusta ja hänen koulutuksensa oli lähinnä sotilaallinen. Hän ihaili armeijan järjestystä ja sotilaselämää. Itseään hän piti lähinnä valtakunnan komentajana. Itsevaltaista hallitusmuotoa hän piti parhaana ja itsestään selvänä asiana. Rajattoman valtansa hän käsitti niin, että hänen piti päättää kaikesta.^lähde? Valtionhallinto oli kokonaan keisarin henkilökohtaisessa vallassa ja se militarisoitui. Suurin osa Nikolain ministereistä oli korkea-arvoisia sotilaita. Poliittinen ja hallinnollinen työ siirrettiin ministeriöiltä ja virastoilta salaisille toimikunnille. Jokaista eteen tulevaa tärkeää kysymystä varten perustettiin uusi toimikunta, ja valtionhallinto paisui.[4] Keisarin omasta kansliasta kasvoi suuri laitos, joka ohitti ministerit ja senaatin. Valtakuntaansa Nikolai I kiersi jatkuvasti erilaisilla tarkastusmatkoilla.

Dekabristikapinan vuoksi järjestettiin keisarin kanslian III osasto, salainen poliisi, jonka tehtävä oli paljastaa valtiota vastaan suunnatut salaliitot. Sen toimeenpanevana elimenä toimi santarmisto, jonka jäsenet olivat univormupukuisia salaisia poliiseja.

Nikolain hallintokauden merkittävin sisäpoliittinen saavutus oli Mihail Speranskin johtaman keisarin kanslian toisen osaston lakikodifikaatio. Kolmessa vuodessa koottiin kaikki Venäjällä koskaan säädetyt lait 45 kirjaan.[1][5] Edellinen lakikirja oli vuodelta 1649.

Koulutusjärjestelmä uudistettiin "yhteiskuntaa säilyttävässä hengessä", koska keisarin mielestä dekabristikapina oli johtunut "virheellisestä opetusjärjestelmästä". Jo hänen ensimmäisessä manifestissaan 1. heinäkuuta 1826 varoitettiin nuorisoa "omavaltaisesta ajattelusta" ja "puolittaisen sivistyksen tuhoisasta ylellisyydestä". Etusijalle tuli asettaa yhteiskuntaa suoraan hyödyttävät käytännölliset aineet, kuten lääketiede ja tekniikka. Tehtävä koulutusuudistuksesta annettiin Sergei Uvaroville.[6]

Maaorjuuteen, suurimpaan yhteiskunnalliseen ongelmaan ei uskallettu puuttua, vaikka se tiedostettiinkin. Nikolai pelkäsi käytännön vaikeuksia ja maanomistajien vastustusta.[4] Paikallisia talonpoikaiskapinoita tapahtuikin koko Nikolain hallitusajan 20–30 vuodessa.

Suomessa Nikolai I muistetaan melko suopeana hallitsijana, konservatiivisuudestaan huolimatta; hän ei muun muassa kutsunut säätyvaltiopäiviä kokoon kertaakaan kautensa aikana, vaan hallitsi yksinomaan asetuksilla. Tähän oli tosin jo totuttu, koska edelliset valtiopäivät oli pidetty 1809. Hänen kaudellaan Suomi sai hiljalleen kasvaa ja kehittyä. Nikolai vieraili Suomessa vuosina 1830, 1833 ja 1854. Hänen hallituskaudellaan perustettiin neljä kaupunkia (Jyväskylä 1837, Mikkeli 1838, Heinola 1839 ja Joensuu 1848) sekä rakennettiin Saimaan kanava. Suomea vahvistettiin sotilaallisesti, suomalaiskansallisia pyrkimyksiä edistettiin ja virkamiesten venäjän kielen taidon vaatimuksia lievennettiin. Ortodoksit saivat vuonna 1827 oikeuden päästä virkoihin, mutta tätä toimenpidettä ei silti ollut suunnattu luterilaista kirkkoa vastaan. Lisäksi Nikolai I antoi luvan Valtion hienomekaanisen konepajan perustamiseen vuonna 1841.[7]

Puolan perustuslaillisen kuninkaan asemaansa Nikolai piti viheliäisenä. Puola oli Wienin kongressissa Napoleonin sotien päätteeksi vuonna 1815 Venäjään liitetty kuningaskunta eli ns. Kongressi-Puola. Puolalaiset eivät koskaan hyväksyneet Wienin kongressin järjestelyä ja tavoittelivat entisen itsenäisen suurvalta-Puolan rajojen palauttamista. Puolalaisilla oli myös harhakuvitelmia, että länsivallat auttaisivat heitä Venäjää vastaan. Euroopan vallankumousvuodet 1830 ja 1848 tuntuivat myös Venäjällä. Vuonna 1830 puolalaiset pyrkivät marraskuun kansannousussa irrottautumaan Venäjästä ja rahvas liittyi kadettien kapinaan huonon sadon seurauksena nousseen oluen ja viinan hinnan vuoksi. Sotaväen päällikkö Varsovassa, suuriruhtinas Konstantin luovutti kaupungin kapinallisille ilman taistelua. Nikolai koki Venäjän kunniaa loukatun kapinallisten neuvotteluyrityksellä ja lähetti maahan joukkoja, jotka kukistivat kapinan säälimättömästi. Puola menetti parlamenttinsa ja sotaväkensä, yliopistoja suljettiin ja tuhansia puolalaisia vietiin Siperiaan tai ajettiin maanpakoon.[8] Puolalle jäi kuitenkin autonominen itsehallinto.

Vuoden 1848 vallankumous uhkasi hajottaa Itävallan, kun unkarilaiset nousivat kapinaan. Nikolai lähetti armeijansa nuoren keisari Frans Joosef I:n avuksi ja murskasi unkarilaiset. Tätä ennen Venäjän joukot rauhoittivat Turkkia vastaan nousseet romanialaiset Moldoviassa ja Valakiassa^lähde?.

Korostaakseen Venäjän mahtia Nikolai sanoi vuonna 1850: ”Siellä, missä Venäjän lippu on kerran nostettu salkoon, sitä ei enää vedetä alas.”[9] Toisaalta suomalaisten pysyttyä Puolan kapinan aikana lojaaleina hallitsijaansa kohtaan hän oli sanonut Suomen olevan hänen valtakuntansa ainoa provinssi, joka ei ollut aiheuttanut hänelle ”minuutinkaan huolta tai tyytymättömyyttä”.[10]

Nikolai I kuoli maaliskuussa 1855 Krimin sodan ollessa vielä kesken. Vilustuminen kehittyi keuhkokuumeeksi, johon hän sitten kuoli.[1]

Vuosina 1855–1917 Vaasan kaupungin virallinen nimi oli Nikolaistad (Nikolainkaupunki) edesmenneen Suomen suuriruhtinaan mukaan.[11]

• Matti Klinge: / Nikolai I (1796–1855) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 22.9.2008. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nikolai I Wikimedia Commonsissa

Edeltäjä: Aleksanteri I

Venäjän keisari 1825–1855

Seuraaja: Aleksanteri II