Nikolai Erdman

Nikolai Robertovitš Erdman (ven. Никола́й Робéртович Э́рдман, 16. marraskuuta 1900 Moskova – 10. elokuuta 1970 Moskova) oli neuvostovenäläinen näytelmäkirjailija ja elokuvakäsikirjoittaja.

Nikolai Erdman.

Nikolai Erdman syntyi baltiansaksalaiseen[1] virkailijaperheeseen. Hän opiskeli luterilaisen seurakunnan kauppakoulussa, mutta ei suorittanut loppututkintoa. Kirjailijan varhaiset runot edustivat imaginismia.[2]

1920-luvun alussa Erdman alkoi kirjoittaa pieniä näyttämökappaleita komediateattereille. Hänen ensimmäinen suuri menestyksensä oli Vsevolod Meyerholdin teatterissa esitetty komedia Valtakirja (myös Anastasia ja valtakirja, ven. Mandat, 1925). Sensuuri kielsi kirjailijan seuraavan näytelmän Elämä on ihanaa (myös Eläköön itsemurhaaja – elämä on ihanaa!, ven. Samoubijtsa, 1928).[2]

Myöhemmin Erdman kirjoitti yhteistyössä muiden tekijöiden kanssa musiikkinäytelmiä, operettitekstejä ja elokuvakäsikirjoituksia[3]. Hänet pidätettiin vuonna 1933 Iloisten poikien (Vesjolyje rebjata, 1934) kuvauksissa ja karkotettiin kolmeksi vuodeksi Jeniseiskiin ja Tomskiin[2]. Sen jälkeen Erdman asui Kalininissa[1] ja Rjazanissa, josta hänet vuonna 1941 kutsuttiin armeijaan. Vuosina 1942–1948 hän työskenteli NKVD:n laulu- ja tanssiyhtyeen käsikirjoittajana Moskovassa.[2]

Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen Erdman teki Mihail Volpinin kanssa käsikirjoituksia useisiin elokuviin. Niistä Reippain ottein (Smelyje ljudi, 1950) sai Stalin-palkinnon. Vuonna 1954 Erdman hyväksyttiin Neuvostoliiton kirjailijaliiton jäseneksi. Vuodesta 1964 hän työskenteli Juri Ljubimovin Taganka-teatterissa.[2]

Kirjailijan kaksi näytelmää, Valtakirja ja Elämä on ihanaa julkaistiin Neuvostoliitossa ensimmäisen kerran vuonna 1987. Aikalaiset näkivät niissä lähinnä pikkuporvarillisten tapojen arvostelua. Myöhemmin näytelmiä on pidetty aikansa järjestelmän kriittisenä peilinä. Humoristisen ihmiskuvauksensa ansiosta ne ovat yhä ajankohtaisia.[2]