Nikolai (arkkipiispa)

Nikolai (siviilinimeltään Nikolai Aleksandrovitš Nalimov, 17. heinäkuuta 1852 Uusi Laatokankaupunki, Venäjä – 13. heinäkuuta 1914 Pietari, Venäjä) oli Suomen ortodoksisen hiippakunnan toinen piispa vuosina 1899–1905, jolloin Suomen ortodoksinen kirkko kuului Venäjän ortodoksisen kirkon alaisuuteen. Nikolai kuoli 61-vuotiaana vuonna 1914 Venäjällä Vladimirin ja Suzdalin arkkipiispana.

Tuleva Viipurin arkkipiispa Nikolai Saratovin piispana vuonna 1894.

Arkkipiispa Nikolai saapui Suomeen kaikessa hiljaisuudessa ja otti virkansa vastaan suuremmitta seremonioitta. Kuten edeltäjänsä, hänkin oli teologian tohtori ja entinen hengellisen akatemian opettaja; hänen erityisalansa oli opetuspuheiden kirjoittaminen.

Suomessa Nikolain rasituksena oli kylläkin se, että hänet koettiin rakastetun edeltäjänsä arkkipiispa Antonijn (Aleksander Vadkovskij, Suomessa 1892–1898) jälkeen ”elämää ymmärtämättömänä munkkina” ja raakana venäläistäjänä. Syynä lienee ollut se, että munkkina hän oli ehdottoman ankara askeetti, joka koki esivallan tottelemisen velvollisuudekseen.[1]^{lähde tarkemmin?} Siksi hän asettui niin jyrkästi kaikkia uudistuksia vastaan, ja siitä johtui hänen ankara panslavisminsakin. Uudistuksista oli hänen hallintokaudellaan turha haaveilla, ja orastava ajanlaskukiista tukahtui toistaiseksi kun hän ilmoitti, että päätös asiasta ei kuulu paikalliskirkolle.

Arkkipiispa Nikolain ansiot kirkkojen vihkijänä (nykyisessä Suomessa Tampereen ortodoksinen kirkko 1899 ja Kuopion katedraali 1904) ja opetuspuheiden kirjoittajana hautautuvat tämän sattuman alle. Lahjoitustontille rakennettu Tampereen kirkko, jonka rakentaminen aloitettiin komeassa julkisuudessa, vihittiin lopulta uutispimennossa.

Erityisesti fennomaanit vainosivat venäläistäjänä pitämäänsä arkkipiispaa. Kärjessä oli rovasti Sergei Solntsev, joka saattoi väittää arkkipiispa Nikolain sanoneen sellaista, mitä tämä ei tosiasiassa sanonut,[2] esimerkiksi piispa ei edellyttänyt lasten osaavan puhua ja laulaa venäjäksi piispallisen siunauksen edellytyksenä (kuten Solntsev väittää Nikolain sanoneen).[2]

Luotettavin lähde[3] noiden aikojen tapahtumiin on isä mitrarovasti Sergei Okulov, joka, suomen kielen kannatuksestaan huolimatta ei yleensä syyllistynyt poliittisiin ylilyönteihin, vaikkei sanojaan Aamun Koitto –lehden päätoimittajana säästellytkään ja oli tuon tuostakin henkisessä nyrkkitappelussa venäläisten tai venäläismielisten kanssa.

Toisin kuin rovasti Solntsev, Okulov kuitenkin vältti keinotekoisia poliittisia ylilyöntejä eikä mainitse missään yhteydessä mitään tällaista arkkipiispan lausumaa tökeryyttä,[4] ja todennäköisesti hän olisi dokumentoinut moisen yltiöpanslavistisen herjan[2], vaikka kouluneuvos Kaarlo Merikoski teoksessaan Taistelua Karjalasta (1939) muuta väittääkin.[2] Hiljaa on oltu siitä,[5] että Inkinen, Repo, Setälä ja rovasti Solntsev käyttivät nuorta intomielistä pappia ja kansakouluntarkastajaa Aleksanteri Sadovnikovia (myöhemmin Somersaari) tehokkaana lyömäaseena nimenomaan suomenvenäläistä papistoa vastaan: Merikoski (1939) leimaa Sadovnikovin täysin yksisilmäisesti ”suomalaisuuden marttyyriksi”.[6] Sadovnikov oli mm. ajanlaskusta lopullisesti päättäneen vuoden 1922 Sortavalan kirkolliskokouksen viimeisen istunnon puheenjohtajana.

Arkkipiispa Nikolai poistui Suomesta yhtä hiljaa kuin oli tullutkin vuonna 1905 ensimmäisen sortokauden päättyessä.[7]

Arkkipiispa Nikolai kuoli 61-vuotiaana 13. huhtikuuta 1914 Pietarissa ja hänet haudattiin Aleksanteri Nevskin lavran hautausmaalle.[7]