Nikola Pašić

Pašić oli lähtöisin vaatimattomasta perheestä. Hän suoritti insinööriopintoja Belgradissa ja valmistui Zürichin teknisestä opistosta. Opiskeluaikanaan hän kiinnostui liberaaleista ja radikaaleista aatteista. Palattuaan vuonna 1873 Serbiaan Pašić liittyi Svetozar Markovićin johtamaan sosialistiseen ryhmään ja toimi Oslobjenje-nimisen (”vapautuminen”) lehden toimittajana.[1] Hän osallistui vuosina 1876–1878 käytyyn sotaan Ottomaanien valtakuntaa vastaan.[3] Pašić oli tyytymätön Serbian ruhtinas Milanin hallintoon ja siirtyi pian aktiivisesti politiikkaan. Hänet valittiin vuonna 1878 kansalliskokoukseen (skupština), jossa hänestä tuli autoritaarista monarkiaa vastustaneen opposition johtaja. Hän osallistui vuonna 1881 radikaalipuolueen perustamiseen. Vuonna 1883 Milanin hallinto kukisti radikaalipuolueen lietsoman kansannousun Timokin alueella ja langetti rangaistuksia monille puolueen johtajille. Kuolemantuomion saanut Pašić pakeni Bulgariaan ja asui siellä vuoteen 1889, jolloin Milan luopui kruunusta poikansa Aleksanterin hyväksi.[1][2]

Palattuaan Serbiaan Pašić toimi muun muassa skupštinan puhemiehenä ja kahdesti Belgradin pormestarina. Serbian pääministerinä hän oli ensi kerran helmikuusta 1891 elokuuhun 1892. Hän toimi samalla myös ulkoministerinä ja osallistuessaan vuonna 1892 kuninkaan valtiovierailuun hän loi henkilösuhteet Venäjän johtoon. Pašić oli Serbian lähettiläänä Pietarissa vuosina 1893–1894.[1] Kuningas Aleksanteri kutsui 1894 isänsä Milanin takaisin Serbiaan ja säädätti uuden perustuslain, minkä jälkeen Pašić joutui jättämään lähettilääntehtävät. Kuningasisä Milania vastaan vuonna 1899 tehdyn murhayrityksen jälkeen Radikaalipuolueen johtajia syytettiin hankkeeseen sekaantumisesta ja Pašićia uhkasi kuolemantuomio. Hänet tuomittiin lopulta viideksi vuodeksi vankeuteen, mutta armahdettiin kokonaan Venäjän puututtua asiaan. Hän poistui sen jälkeen vapaaehtoisesti maasta ja palasi Milanin lähdettyä lopullisesti Serbiasta.[1][3]

Pašić kohosi Serbian politiikan hallitsevaksi hahmoksi sen jälkeen, kun vuonna 1903 toteutettu vallankaappaus nosti valtaan Karađorđević-sukuisen kuningas Pietarin. Pašić teki nyt radikaalipuolueesta maan johtavan voiman. Hän toimi helmikuusta 1904 alkaen Sava Grujićin hallituksen ulkoministerinä[3] sekä samanaikaisesti pää- ja ulkoministerinä joulukuusta 1904 toukokuuhun 1905 ja uudelleen molemmissa tehtävissä toukokuusta 1906 kesäkuuhun 1908. Neljännen kerran Pašić oli pääministerinä vuosina 1909–1911, minkä jälkeen hallituksen johtoon tuli hänen kilpailijansa Milovan Milovanović. Pašić tuki Milovanovićia Turkkia vastaan suunnatun Balkanin liiton muodostamisessa ja palasi pää- ja ulkoministeriksi Milovanovićin kuoltua yllättäen vuonna 1912.[1] Pašićin johdolla Serbia saavutti voiton vuonna 1912 ensimmäisessä ja seuraavana vuonna toisessa Balkanin sodassa, minkä seurauksena maan pinta-ala kaksinkertaistui. Varsinkin sotilaspiirit yrittivät saada Pašićin syrjäytetyksi, sillä hänen ei sittenkään katsottu tukevan riittävästi aluelaajennuksiin tähtäävää ulkopolitiikkaa. Kesäkuussa 1914 Pašićin hallituksen ja sotilasjohdon erimielisyydet Balkanin sodissa vallattujen alueiden hallinnosta johtivat perustuslailliseen kriisiin. Tilanne ratkaistiin tekemällä 24. kesäkuuta 1914 prinssi Aleksanterista maan sijaishallitsija, minkä seurauksena Pašićin asema vahvistui.[1][2]

Pašić vuonna 1915.

On edelleen epäselvää, missä määrin Pašić tiesi etukäteen Musta käsi -salaseuran suunnitelmasta salamurhata Itävalta-Unkarin arkkiherttua Frans Ferdinand. Ilmeisesti hän oli kuullut murhasuunnitelmasta ja teki ponnettomia yrityksiä sen toteutumisen ehkäisemiseksi.[2] Saatuaan tiedon Pašić pyysi Serbian Wienin-lähettilästä varoittamaan Itävalta-Unkarin hallitusta, mutta varoitus oli muodoltaan niin kiertelevä, ettei todellista viestiä ymmärretty Wienissä.[4] Hän määräsi myös salaliittolaiset pidätettäviksi heidän yrittäessään siirtyä Serbiasta Bosniaan, mutta määräystä ei noudatettu.[2] Myöhemmin Pašić kiisti tienneensä hankkeesta etukäteen mitään.[4] Kun Frans Ferdinand sitten ammuttiin Sarajevossa 28. kesäkuuta 1914, Itävalta-Unkari esitti Serbialle uhkavaatimuksen (ks. heinäkuun kriisi). Pašić oli aluksi valmis myöntymään siinä esitettyihin kohtuuttomiin vaatimuksiin, mutta hän tajusi sodan olevan väistämättä edessä ja varmisti Venäjän tuen Serbialle.[1][2] Serbian vastaus Itävalta-Unkarille oli hyvin myöntyväinen, mutta siinä kuitenkin hylättiin eräät uhkavaatimuksen kohdista, mistä Itävalta-Unkari sai tekosyyn sodan julistamiselle.[4]

Elokuussa 1914 puhjennut sota vaimensi serbialaisten keskinäiset kiistat, ja Pašić kokosi marraskuussa eri puolueiden yhteishallituksen. Serbian armeija onnistui torjumaan vuonna 1914 Itävalta-Unkarin ensimmäisen hyökkäyksen, mutta saksalaisen August von Mackensenin syksyllä 1915 johtama toinen hyökkäys mursi vastarinnan, jolloin Serbian armeija joutui perääntymään Albanian kautta Kreikkaan. Pašić johti koko sodan ajan pakolaishallitusta, joka asettui vuoden 1916 alussa Korfuun. Hallituskoalitio hajosi vuonna 1917, minkä jälkeen Pašić jatkoi radikaalipuolueen yksinään muodostaman hallituksen johdossa.[1][2]

Pašić kannatti serbien asuttamien alueiden liittämistä Serbiaan, muttei Balkanin eteläslaavilaisten kansojen yhdistämistä laajemmaksi liittovaltioksi tasaveroisin oikeuksin. Tämä ajoi hänet vastakkain sijaishallitsija Aleksanterin kanssa, joka kannatti jälkimmäistä ajatusta ja vahvisti vähitellen otettaan pakolaishallituksesta. Pašićin asema heikkeni Venäjän tsaarinvallan kukistumisen jälkeen, mikä pakotti hänet neuvotteluihin ja kompromissiin Ante Trumbićin johtaman Jugoslavian komitean kanssa. Tuloksena oli 20. heinäkuuta 1917 annettu Korfun julistus, joka loi pohjan sodanjälkeiselle Jugoslavian valtion perustamiselle. Pašić pyrki kuitenkin varmistamaan, ettei Jugoslavian komitea pääsisi syrjäyttämään Serbian pakolaishallitusta ympärysvaltojen yhteistyökumppanina. Hänen mielestään Serbialla tulisi olla yksinoikeus esiintyä eteläslaavilaisten kansojen nimissä myös sodan päätyttyä.[1][2]

Maailmansodan päätyttyä ja Itävalta-Unkarin valtakunnan romahdettua Pašić joutui hyväksymään 1. joulukuuta 1918 annetun julistuksen, jossa ilmoitettiin perustetuksi Serbien, kroaattien ja sloveenien yhteinen kuningaskunta. Hänet syrjäytettiin nopeasti uuden valtion hallituksen johdosta, mutta hän osallistui silti Trumbićin ja Milenko Vesnićin kanssa maansa edustajina Pariisin rauhankonferenssiin vuonna 1919. Hänen ansiostaan Neuillyn ja Saint-Germainin rauhansopimukset toivat Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunnalle aluelaajennuksia.[1][2]

Pašić kieltäytyi tunnustamasta uuden valtakunnan muodostuvan erillisistä kansallisuuksista, ja hän tulkitsi sen sijaan kroaatit, sloveenit, makedonialaiset sekä bosniakit pikemminkin eri uskontoja edustaviksi serbeiksi.[1] Vuoden 1920 lopulla pidettyjen parlamenttivaalien jälkeen Pašić palasi tammikuun 1921 alussa koalitiohallituksen pääministeriksi ja ajoi ensitöikseen läpi yhtenäisvaltion luoneen perustuslain, joka hyväksyttiin parlamentissa kroaattien ja sloveenien vastustuksesta huolimatta kesäkuussa 1921.[5] Perustuslaki tosiasiassa takasi serbien ylivallan ja loi vahvan keskitetyn hallinnon lakkauttamalla kaikki historialliset itsehallintoalueet. Vuoden 1921 lopulla Pašić syrjäytti jälleen muut puolueet ja kokosi hallituksen yksin radikaalipuolueen ministereistä.[1]

1990-luvulla pystytetty Pašićin patsas hänen mukaansa nimetyllä aukiolla Belgradissa.

Pašićin suhteet kuninkaaksi kohonneeseen Aleksanteriin sekä kroaattien ja sloveenien puolueisiin pysyivät jännittyneinä. Radikaalipuolue menetti parlamenttienemmistönsä toukokuun 1923 vaaleissa, mutta opposition virheiden ansiosta Pašić pystyi jatkamaan edelleen pääministerinä. Heinäkuussa 1924 pääministeriksi tuli välillä Ljubomir Davidović, mutta hankittuaan tukea muilta puolueilta Pašić onnistui palaamaan valtaan jo saman vuoden lokakuussa. Hän hajotti parlamentin helmikuussa 1925, mutta sai turvattua kapean enemmistön hallitukselleen vangituttamalla Kroatian talonpoikaispuolueen johtajia. Myöhemmin samana vuonna hän ryhtyi yhteistyöhön kyseisen puolueen ja sen johtajan Stjepan Radićin kanssa, mutta hallinnon keskittämistä vastustaneen Radićin vedettyä tukensa pois hallitukselta Pašić joutui eroamaan maaliskuussa 1926. Hieman myöhemmin hänen poikansa joutui epäilyksen alaiseksi paljastuneessa korruptioskandaalissa, mikä järkytti vanhaa miestä. Pašić kuoli joulukuussa 1926 vähän ennen 81-vuotispäiväänsä.[1]