Nikola I

Nikolan vanhemmat olivat suurvoivodi Mirko Petrović-Njegoš ja Stana Martinović. Nikola opiskeli vuosina 1858–1860 Pariisissa.[2] Hän oli lapsettoman setänsä, ruhtinas Danilo I:n kruununperijä.[1] Nikolasta tuli vain 18-vuotiaana Montenegron ruhtinas, kun Danilo kuoli salamurhan uhrina 13. elokuuta 1860. Nikola I oli vahva hallitsija, ja hän johti Montenegroa menestyksekkäissä sodissa Osmanien valtakuntaa vastaan vuosina 1862 ja 1876. Montenegro osallistui myös Venäjän–Turkin sotaan, jonka jälkeen vuoden 1878 Berliinin kongressi antoi Montenegron itsenäisyydelle kansainvälisen tunnustuksen.[1][2] Rauhansopimuksen seurauksena Montenegron alue kaksinkertaistui ja se sai yhteyden Adrianmeren rannikkoon. Venäjä ryhtyi tämän jälkeen tukemaan Montenegroa taloudellisesti ja sotilaallisesti.[1] Seuraavat vuodet maa nautti suhteellisesta rauhasta ja vakaudesta. Maa sai myös lehdistönvapauden ja rikoslain.

Nikola I nai vuonna 1860 Milena Vukotićin (1847–1923). Heidän lapsistaan aikuisiksi eli seitsemän tytärtä ja kolme poikaa. Pojat olivat kruununprinssi Danilo sekä prinssit Mirko ja Petar.[2] Ovelana diplomatian taitajana Nikola järjesti tyttärensä puolisoiksi eri Euroopan maiden hoveihin. Vanhin tytär Zorka nai vuonna 1883 Serbian prinssi Petar Karađorđevićin, joskin Zorka kuoli vuonna 1890 ennen kuin hänen miehensä nousi valtaistuimelle. Toiseksi vanhin tytär Milica nai vuonna 1889 venäläisen suuriruhtinas Pjotr Nikolajevitš Romanovin. Kolmas tytär Stana nai ensin vuonna 1889 saksalaisen Leuchtenbergin herttuan ja avioeron jälkeen vuonna 1907 Venäjän suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš Romanovin. Neljäs tytär Elena nai vuonna 1896 Italian tulevan kuninkaan Viktor Emanuel III:n.[2][1] Viides tytär Anna nai vuonna 1897 saksalaisen ruhtinas Franz Joseph von Battenbergin.[2]

Nikola hallitsi melko yksinvaltaisesti, kunnes joutui vuonna 1905 hyväksymään ensimmäisen perustuslain säätämisen Montenegrolle. Hänen itsevaltainen hallintonsa herätti sen jälkeenkin vastustusta, ja vuonna 1907 hänet yritettiin murhata pommiattentaatilla Cetinjessä. Toisaalta Nikola pyrki tuomaan Montenegroon länsimaisia uudistuksia ja tapoja.[1] Hänen kaudellaan maan taloutta, kulkuyhteyksiä, oppilaitoksia ja oikeusjärjestelmää kehitettiin. Nikola oli kiinnostunut kulttuurista ja hän julkaisi 1890-luvulla useita runokokoelmia.[2]

Nikola julistautui 28. elokuuta 1910 kuninkaaksi. Hän vei Montenegron mukaan ensimmäiseen Balkanin sotaan vuosina 1912–1913, mutta maa ei saanut hänen toivomansa suuruisia aluelaajennuksia.[1][2] Ensimmäisessä maailmansodassa Montenegro tuki Serbiaa Itävalta-Unkaria vastaan. Sotilaallisen tappion jälkeen Nikola I joutui tekemään tammikuussa 1916 erillisrauhan ja pakenemaan Italiaan Itävalta-Unkarin miehitettyä koko Montenegron.[1] Hän asettui sittemmin Ranskan Neuillyyn yhdessä pakolaishallituksensa kanssa.[3]

Ensimmäisen maailmansodan jatkuessa serbit saivat Montenegron pakolaishallituksen syrjäytettyä ympärysvaltojen keskinäisissä neuvotteluissa, eikä sen edustajia kutsuttu lainkaan Pariisin rauhankonferenssiin.[3] Maailmansodan päätyttyä Serbia miehitti Montenegron alueen ja Podgoricaan kutsuttiin Montenegron kansalliskokous, joka julisti 26. marraskuuta 1918 Nikolan syrjäytetyksi valtaistuimelta ja hyväksyi Montenegron yhdistämisen Serbian kanssa. Montenegro menetti näin itsenäisyytensä, ja siitä tuli osa uutta Jugoslavian valtiota.[1][3] Kansannousu liittoa vastaan murskattiin.

Nikola asui loppuikänsä maanpaossa Ranskassa, mutta pitäytyi kuolemaansa saakka vaatimuksessaan Montenegron kruunuun. Hän kuoli vuonna 1921 Ranskan Antibesissa, jossa myös kuningatar Milena kuoli kaksi vuotta myöhemmin. Nikolan kuoltua vaatimus Montenegron kruunuun siirtyi hänen vanhimmalle pojalleen Danilolle, joka kuitenkin luopui jo kuuden päivän kuluttua asemastaan 11-vuotiaan veljenpoikansa Mihailin hyväksi.[3] Kuningas Nikola haudattiin Italiaan. Vuonna 1989 Nikolan, kuningatar Milenan ja heidän kahden lapsensa ruumiit siirrettiin Montenegroon.

Nikola I liittyy myös Suomen historiaan: hän tilasi saksalaiselta telakalta kaksi erikoista saattaja-alusta huvipurtensa vartijoiksi, muttei pystynytkään maksamaan niitä; sukulainen Aleksanteri III lunasti purret, jotka lokakuun vallankumouksen jälkeen jäivät Suomeen, missä niistä tuli Suomen laivaston merkittävä osa nimillä Klas Horn ja Matti Kurki.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Nikola I Wikimedia Commonsissa