Newfoundlandin dominio
Newfoundlandin dominio (engl. Dominion of Newfoundland) oli Pohjois-Amerikassa vuodesta 1907 vuoteen 1949 sijainnut valtio. Dominio käsitti Newfoundlandin saaren ja Labradorin alueen.
Newfoundlandin dominio Dominion of Newfoundland |
|||
---|---|---|---|
1907–1949 |
|||
|
|||
|
|||
|
|||
Valtiomuoto | perustuslaillinen monarkia | ||
Kuningas |
Ensimmäinen: Edvard VII (1907–1910) Viimeinen: Yrjö VI (1936–1949) |
||
Pääkaupunki | St. John’s | ||
Väkiluku (1940-luku) | 318 000 | ||
Kielet | englanti, ranska | ||
Valuutta | Newfoundlandin dollari | ||
Tunnuslause | Quaerite Prime Regnum Dei | ||
Kansallislaulu | ”Ode to Newfoundland” | ||
Edeltäjä | Newfoundlandin siirtomaa | ||
Seuraaja | Kanada |
Historia
Ennen dominion statuksen saamista Newfoundland oli Britannian siirtomaa, joka oli itsehallinnollinen vuodesta 1855.
Ensimmäisessä maailmansodassa Newfoundlandin dominiosta otettiin asepalvelukseen dominion lipun alla taistelemaan rykmentin verran miehiä. Newfoundlandilaiset kärsivät Sommen taistelun ensimmäisenä päivänä suuria tappioita. Asevelvollisuus otettiin käyttöön vuonna 1917 huolimatta sitä kohtaan osoitetusta huomattavasta vastustuksesta.[1]
Newfoundland oli yksi alkuperäisistä dominioista Westministerin säädöksen mukaan.[2] Se luopui talousvaikeuksien vuoksi omaehtoisesti asemastaan itsenäisenä dominiona helmikuussa 1934, jolloin sen hallinta alistettiin kuusihenkiselle komissiolle, josta puolet oli brittejä ja puolet newfoundlandilaisia.[3][4]
Ennen toisen maailmansodan alkua Yhdistynyt kuningaskunta oli laatinut laajoja suunnitelmia Newfoundlandin dominion talouden elvyttämiseksi, etenkin sen jälkeen kun niin sanottu ”Rooseveltin taantuma” iski myös siellä 1930-luvun lopulla ja kansaa oli avustuksien piirissä enemmän kuin vuonna 1934. Maailmansodan alkaminen kuitenkin teki suunnitelmat tarpeettomiksi[4], ja vuonna 1942 dominiossa oli 20 000 henkilöä työssä rakentamassa tukikohtia Kanadan ja Yhdysvaltain asevoimille. Tämä yhdessä dominion ulkopuolelle palvelukseen otettujen määrän kanssa – esimerkiksi vuoden 1942 jälkeen Kanadan asevoimien oli sallittua rekrytoida newfoundlandilaisia palvelukseensa[5] – oli käytännössä poistanut kaiken työttömyyden.[6] Dominiossa ei otettu sodan aikana käyttöön asevelvollisuutta, eikä sen joukko-osastoja palvellut sen omien rajojen ulkopuolella.[1]
Kesä-heinäkuussa 1948 Newfoundlandissa järjestettiin kansanäänestys, jossa äänestäjille tarjottiin joko mahdollisuutta jatkaa brittiläisten alaisuudessa, palata itsenäisen dominion asemaan tai liittyä Kanadaan. Viimeistä vaihtoehtoa tuki erityisesti poliitikko ja radiopersoona Joseph Smallwood, ja se sai 52,3 prosentin kannatuksen kansanäänestyksen toisella kierroksella 22. heinäkuuta.[3]
Sopimus Newfoundlandin dominion liittymisestä Kanadan dominioon allekirjoitettiin 11. joulukuuta 1948, ja 31. maaliskuuta 1949 Newfoundland liittyi Kanadaan. Joseph Smallwoodista tuli Newfoundlandin provinssin ensimmäinen pääministeri.[3]
Väestö
Vuoden 1911 väestönlaskennan mukaan Newfoundlandin dominiossa asui 353 ulkomaalaista, jotka jakautuivat edelleen seuraavasti:[7]
- ranskalaisia 109 kpl
- turkkilaisia 44 kpl
- norjalaisia 39 kpl
- saksalaisia 30 kpl
- kiinalaisia 26 kpl
- venäläisiä 25 kpl
- espanjalaisia 4 kpl
- alankomaalaisia 3 kpl
- tanskalaisia 2 kpl
- italialaisia 1 kpl
Väestönlaskennassa vuonna 1921 Newfoundlandin dominion väkiluvuksi todettiin 263 000.[8] 1940-luvulla väkiluku oli kasvanut 318 000 henkilöön.[3]
Lähteet
- Hiller, James & Neary, Peter F. (toim.): Twentieth-century Newfoundland: Explorations. Breakwater Books, 1994. Teoksen verkkoversio. (englanniksi)
Viitteet
- Hiller & Neary (toim.) 1994, s. 195.
- The Newfoundland Royal Commission, 1933 (The Amulree Commission) Newfoundland Heritage Web Site. Viitattu 11.9.2017. (englanniksi)
- How Joey Smallwood convinced Newfoundlanders to join Confederation CBC. 12.5.2017. Viitattu 26.9.2020. (englanniksi)
- Hiller & Neary (toim.) 1994, s. 180.
- Hiller & Neary (toim.) 1994, s. 196.
- Hiller & Neary (toim.) 1994, s. 182.
- Hiller & Neary (toim.) 1994, s. 174.
- Hiller & Neary (toim.) 1994, s. 179.