Newburnin taistelu

Skotlanti ja Englanti olivat vuodesta 1603 jakaneet saman kuninkaan. Niillä oli kuitenkin erilliset armeijat, parlamentit, lait ja kirkko. Näistä jälkimmäinen johti kahteen piispasotaan vuosina 1639 ja 1640. Kaarle I yritti ajaa omia uskonnollisia näkemyksiään, joihin ei Skotlannissa kuitenkaan taivuttu. Vuonna 1639 nämä johtivat yhteenottoihin maiden välillä. Satunnaiset yhteenotot johtivat pattitilanteeseen,mutta kahakat jatkuivat taas vuonna 1640. Skotlanti kokosi kasaan 25 000 miehen armeijan, jota johti palkkasoturi Alexander Leslie. Skotit lähtivät kohti Newcastle upon Tyneä, jonne oli tarkoitus hyökätä sen linnoitusten eteläpuolelta, jossa ne olivat heikoimmat. Tämä vaati Tynejoen ylityksen, joka täytyi tehdä Newburnin kylän kahlaamon kohdalla. Skotit saapuivat paikalle 27. elokuuta ja huomasivat englantilaisten olevan puolustusasemissa kahlaamon toisella puolella. Englantilaisia oli noin 6 000 ja heitä johti Edward Conway.[1]

27. päivän yönä englantilaisten jalkaväki oli asemissaan ja ratsuväki leiriytyneenä näiden taakse. Leslie lähetti näitä häiritsemään osastoja samalla kun hän toi yhdeksän tykkiä asemiin kahlaamolle. Yksi kevyt tykki nostettiin Newburnin kirkon torniin, josta saattoi ampua englantilaisen jalkaväen asemiin miltei kirjaimellisesti suoraan näiden päälle. Tykit aloittivat tulituksensa aamulla ja niiden suojaamina skottien jalka- ja ratsuväki rynnäköi kahlaamon yli. Englantilaisten jalkaväki ei edes yrittänyt taistella, vaan pakeni paikalta. Skotit lähtivät näiden perään, mutta tällöin he saivat vastaansa englantilaisten ratsuväen. Englantilaisten onnistuikin aiheuttaa tappioita skottien jalkaväelle, mutta ratsuväkikin pakeni skottien ratsuväen tehtyä vastahyökkäyksen ja taistelun osoittauduttua toivottomaksi.[1]

Hävittyään taistelun englantilaiset vetäytyivät etelään ja skotit marssivat Newcastleen. Kaupunki ei tehnyt juurikaan vastarintaa vaan antautui 30. elokuuta. Muutama viikko tätä myöhemmin skotit allekirjoittivat Kaarle I:n kanssa sopimuksen, jolla uskonnollinen kiista annettiin Englannin parlamentin ratkaistavaksi. Marraskuussa kokoontunut parlamentti kieltäytyi enää rahoittamasta Kaarle I:n sotaa skotteja vastaan ja antoi näiden hallita omaa kirkkoaan tahtonsa mukaan. Parlamentin myöhemmät lisävaatimukset johtivat sittemmin Englannin sisällissotaan, Kaarle I:n teloitukseen ja Oliver Cromwellin tasavaltaan.[1]