Never Say Die!

Ennen albumin äänityksiä Ozzy Osbourne erosi yhtyeestä, koska hänellä oli monia henkilökohtaisia ongelmia isänsä vakavan sairastumisen ja päihdeongelmiensa takia. Hän oli myös kyllästynyt yhtyeen epävakaaseen managerointi- ja taloustilanteeseen.[7] Yhtye oli tuolloin Rockfield-studioilla Walesissa valmistelemassa uutta materiaalia, ja koska studio oli jo varattu levytyksiä varten, alkoi yhtye etsimään pikaisesti uutta laulajaa.[8]

Hänet korvattiin entisellä Fleetwood Mac ja Savoy Brown –solistilla, blues-tyylisen äänialan omaavalla Dave Walkerilla, jonka kanssa osa Never Say Die!:n kappaleista kirjoitettiin. Yhtye myös esiintyi Walkerin kanssa kerran BBC:n Look Hear –ohjelmassa esittäen laulun, josta tuli myöhemmin "Junior's Eyes" eri sanoilla. Tony Iommi kertoo tilanteesta: "Tunsimme Billin (rumpali Bill Ward) kanssa Dave Walkerin ja otimme häneen yhteyttä. Treenasimme ja teimme muutaman biisin ja esiinnyimme TV:ssäkin, mutta homma ei tuntunut oikealta. Sitten Ozzy otti yhteyttä ja palasi takaisin".[8] Yhtyeen myöhemmän taustajäsenen ja jo tuolloin yhtyeen piirissä mukana olleen Geoff Nichollsin mukaan Walkerin poistumiseen oli myös yksi erityinen syy: "Walkerilla oli vaimonsa mukana studiossa, joten jo siitä tiesin mitä tuleman piti. Black Sabbath on aina ollut 'isojen poikien kerho', oli aina paha virhe tuoda muija studioon!"[9]

Ozzy Osbourne: "Muutin mieleni ja palasin bändiin. Muistaakseni Bill hieroi ensin sopua puhelimessa. Sitten jatkoimme hommia samantien. Välimme eivät kuitenkaan olleet entisellään ja etenkin minun ja Tonyn välille oli revennyt syvä kuilu, emmekä olleet kunnolla enää puheväleissä."[7] Positiivisella puolella yhtyeen talous- ja managerisotkut olivat vihdoinkin selviämässä. Uudeksi manageriksi oli tullut kovaotteisena ja pitkän linjan managerina tunnettu Don Arden ja myös yhtyeen talouspuoli oli osaavissa käsissä.[7]

Osbourne palasi tammikuun 1978 lopulla ja studioon lähtöön oli vain muutama päivä aikaa. Tilannetta hankaloitti, kun Osbourne ei suostunut laulamaan Walkerin kanssa tehtyjä sanoituksia ja vaati lauluihin uudet sanoitukset.[8] Yhtyeen basisti ja pääsanoittaja Geezer Butler muistelee: "Ozzy-kauden lopulla sanoitusten tekeminen oli todella paskamaista. Kirjoitin tekstejä ja annoin ne Ozzylle, ja sitten hän sanoi: 'En minä tuollaista laula', ja minun piti miettiä koko homma uudelleen".[10]

Albumi nauhoitettiin Torontossa Kanadassa Sounds Interchange-studiolla. 1970-luvulla monet isommat englantilais-yhtyeet nauhoittivat albuminsa ulkomailla Britannian kovan verotuksen vuoksi. Lisäksi monet suositut yhtyeet (esim. The Rolling Stones) olivat käyttäneet kyseistä studiota. Osbourne: "Menimme sinne, koska The Rolling Stones oli miksannut siellä jonkin livelevynsä. Se studio oli yksi saatanan paskaläjä".[7][8][10]

Studiossa ja Torontossa olosuhteet olivat Iommin mukaan haasteelliset: "Torontossa oli todella kylmä sää. Vuokrasimme elokuvateatterin jossa kirjoitimme ja treenasimme uusia lauluja. Aloitimme aamuisin yhdeksältä ja tila oli todella kylmä eikä lämmitystä juuri ollenkaan, ja iltaisin menimme sitten studioon nauhoittamaan. Tämä työskentely ei sopinut meille. Yleensä kun olimme kirjoittaneet jotain, annoimme sen muhia jonkin aikaa ja kokeilimme eri juttuja, mutta nyt se ei aikataulujen takia ollut mahdollista. Siksi albumista tuli niin sekava. Jotkut biisit ovat hyviä, mutta tekotapa oli väärä. Kaiken lisäksi studio oli surkea. Olin sen itse varannut ja se oli oma mokani. Jotkut isot nimet olivat siellä levyttäneet ja se oli todella kallis, mutta siellä ei saanut kunnon soundeja."[8]

Osbournen mukaan myös yhtyeen keskinäinen ilmapiiri oli studiossa kireähkö: "Homma tökki studiossa. Kun mainitsin suunnittelevani sooloprojektia, Tony kivahti, että jos minulla kerran on biisejä, minun pitäisi antaa ne bändille. Kun sitten yritin tarjota ideoitani, kukaan ei piitannut niistä paskan vertaa."[7] Osbournella oli ollut Sabbath-poissaolonsa aikana kehitteillä parikin sooloprojektia, mutta niistä ei vielä tuolloin tullut mitään.[9] "Levytys kesti aika pitkään", jatkaa Iommi. "Tulimme jotenkin toimeen keskenämme mutta se oli kovaa työtä, paljon kovempaa kuin aiemmin. Ympäristö oli erilainen ja minulla oli myös paineita, koska vuokraamani studio oli todella kallis."[8]

Never Say Die!:n edeltäjällä, vuoden 1976 Technical Ecstasylla, yhtye koetti uudistaa itseään radikaalisti kaupallisemmilla, syntetisaattoripohjaisilla ja progressiivisvaikutteisilla elementeillä musiikissaan, jotka on kuitenkin pääosin hylätty tällä albumilla. Musiikillisesti Never Say Die! nojaa enemmän klassisempaan rock-ilmaisuun, ottaen myös vaikutteita yhtyeen blues- ja jazz-juurista, joskin albumi eroaa paljon myös Black Sabbathin 1970-luvun alun doom ja heavy metalisemmasta tyylistä. Albumin kaikki kappaleet on merkitty yhtyeen itsensä säveltämiksi ja kosketinsoittimia albumilla soittaa myöhemmin Osbournen sooloyhtyeestä, Rainbow-yhtyeestä sekä Deep Purplesta tuttu Don Airey.

Levyn nimikappale avaa albumin. Se on suoraviivainen, alle neljän minuutin hard rock-kappale, ja myös albumin tunnetuin. Siinä on posiitivinen sanoma, vaikeuksista huolimatta "ei pidä antaa periksi" (eng. "never say die").

"Johnny Blade" -kappaleella Don Aireyn kosketinsoitintyöskentely tulee hyvin esille. Kappaleen intro on kokonaan syntetisaattorilla soitettu (vert. "Mr. Crowley", Osbournen soolokappale), ja kappaleen alkupuoliskolla Iommin riffi kulkee yhdessä Aireyn syntetisaattorikuvion kanssa Wardin tahdittaessa virvelikompilla. Kappaleen puolivälissä rytmi muuttuu raskaammaksi ja loppuosan soolot menevät nopeammalla tempolla. Kappale kertoo Johnny-nimisestä "pikkurikollisesta".[10] Rumpali Bill Ward: "'Johnny Blade'n sanat kehittelimme Ozzyn kanssa Torontossa erään ryyppyillan aikana. Ozzyn laulu ja tulkinta kappaleessa on loistava. Koko kappaleen teossa oli taas vanhojen aikojen meininkiä. Kun kuulin Tonyn riffin, hyppäsin heti lauteille ja annoin palaa, aivan kuin ennen vanhaan."[11]

"Junior's Eyes" -kappale tehtiin alun perin Dave Walkerin kanssa. Levylle tulleeseen versioon tehtiin uudet sanat, joissa aiheena on Osbournen isän kuolema. Jack Osbourne oli kuollut tammikuussa 1978 syöpään.[7][12] Kappale on vahvasti blues-tyylinen, sen säkeistöt menevät rauhallisessa tunnelmassa Butlerin bassokuvion myötä, jota Iommin wah wah-efektit myötäilevät. Ward: "'Junior's Eyes'issa on 50- ja 60-lukujen blues- ja jazz-vaikutteita. Tonyn kitaraefektit tuovat loistavasti väriä kappaleen tunnelmaan".[11]

Singlenäkin julkaistu "A Hard Road" on kuusiminuuttinen, tasaisen kompin ja riffin myötä kulkeva, kaupallista potentiaalia omaava kappale. Sanoma on nimikappaleen tapaan positiivinen: "miksi mennä vaikeimman kautta (eng. "hard road"), emmekö voi vain olla ystäviä?" Kappaleessa koko yhtye ensimmäistä (ja viimeistä kertaa) laulaa taustoja. Iommi: "Lauloin taustoja "A Hard Road"-kappaleessa. Ensimmäistä kertaa eläessäni ja kaikki muut nauroivat! En ole tehnyt sitä toista kertaa".[8]

"Shock Wave" edustaa albumin "rankempaa" osastoa raskaan riffin myötä. Myös sanoituksissa palataan alkuaikojen okkultismiin. Kappaleen loppuosa menee "kevyemmin", kun Osbournen laulua taustoittaa korkea-ääninen taustakuoro.

"Air Dance" -kappaleella yhtye suuntaa 1960-luvun lopun tunnelmiin, jolloin yhtye esitti vielä jazz- ja blues-henkistä materiaalia. Kappaleen säkeistöt menevät "yökerho-jazz"-tyylisesti Aireyn pianon ollessa hyvin esillä. Kappale kertoo "tuntemattomaksi jääneestä, sävähdyttävästä, tanssivasta naisesta". Loppusoolon aikana tempo nousee, ja kappale päättyy kitarasooloon jota Aireyn syntetisaattori säestää.

"Over to You" edustaa kaupallisempaa, AOR-tyylistä suuntausta. Aireyn piano ja kosketinsoittimet ovat kertosäkeessä jälleen kuuluvasti esillä. Muuten kappale menee keskitempoisesti Iommin rock-henkisen kitarariffin myötä.

Yksi albumin kiistellyimmistä kappaleista on puhallinsoittimia käyttävä "Breakout". Osbourne kertoo: "Tony, Bill ja Geezer tekivät 'Breakout'-nimisen biisin, joka meni ihan jazziksi. Riffin päälle lätkittiin improvisoituja fonisooloja. Kelasin että vitut, minua ei tarvita enää studiossa. Siksi Bill joutui laulamaan levylle 'Swinging the Chainin'. 'Breakoutin' hämyily meni yksinkertaisesti överiksi. Tuollaisten biisien takia bändin nimen olisi pitänyt olla Black Sabbathin sijaan Slack Haddock - löysä turska. Ainoa merkittävä piirre uudessa jazz-bändissämme oli, miten paljon se jaksoi ryypätä."[7]

"Breakout" yhdistyy suoraan albumin päättävään "Swinging The Chain" -kappaleeseen, jonka Ward laulaa. Kappale on blues- ja roots-henkinen ja se sisältää huuliharppu-soolon. Iommi: "'Swinging the Chain' -kappaleen teimme alun perin Dave Walkerin kanssa, ja Ozzy ei sitä suostunut laulamaan, joten Bill veti sen sitten".[8]

Albumin kansitaide oli edellisen albumin tapaan Hipgnosis-ryhmän suunnittelema. Etukannen kuvassa on kaksi hävittäjälentäjää koneen edessä. Taustalla näkyvällä taivaalla näkyy lentäjien hahmoja. Sisäpussiin oli painettu lentäjänmaskin kaavakuvat sekä tekijäluettelo. Alun perin kansikuvana piti olla myöhemmin Rainbow-yhtyeen Difficult to Cure -albumin kanteen tullut kuva kirurgeista, mutta bändi ei hyväksynyt sitä.[13]

Never Say Die! -albumi julkaistiin Yhdysvalloissa 28. syyskuuta 1978 ja Euroopassa 1. lokakuuta. Kriitikoille Never Say Die! oli edeltäjänsä Technical Ecstasyn tavoin laimea pettymys, ja jotkut alkoivat jo ennustaa yhtyeen hajoamista. Yhdysvalloissa Never Say Die!:n menestys myös levymarkkinoilla oli heikkoa; albumi nousi Billboardin listalla sijalle 69. ja siitä tuli siellä kultalevy vasta vuonna 1997.[14] Median ja levy-yhtiö Warner Brosin kiinnostus yhtyeeseen oli hiipumassa kahden aiemmankin albumin menestyttyä heikosti Pohjois-Amerikassa.[15] Geezer Butler muistelee albumin Yhdysvaltain julkaisua: "Never Say Die!n ilmestyttyä meille pidettiin juhlat. Kukaan ei tuntenut meitä eikä meitä meinattu päästää sisään tapahtumaan. Siellä soitettiin Bob Marleya, koska Sabbathista ei pidetty!"[15] "Never Say Die!-albumi oli Jenkeissä yhtyeen uran pahin mahalasku", totesi myös Osbourne myöhemmin.[7]

Yhtyeen kotimaassa Britanniassa menestys oli verrattain hieman parempaa, vaikkakin myynti jäi yhtyeen kulta-ajoista. Brittien musiikkimaailmassa punk rock oli tuolloin muuttumassa uudeksi aalloksi ja myös nousussa olevat uudet heavy-yhtyeet kuten Judas Priest, AC/DC ja Thin Lizzy palauttivat osaltaan heavy-musiikkia valtavirtaan. Albumi nousi Britannian listalla parhaimmillaan sijalle 12. ja singlenä julkaistu nimikappale "Never Say Die" vauhditti levymyyntiä. Se nousi Britannian singlelistan sijalle 21 ja toinenkin singlejulkaisu "A Hard Road" ylsi sijalle 33.[16] Singlet olivat ensimmäiset "viralliset" singlejulkaisut yhtyeeltä sitten "Paranoid"-kappaleen vuonna 1970[8], ja yhtye esiintyi vuonna 1978 kahteen otteeseen suositussa Top of the Pops-ohjelmassa esittäen "Never Say Die"n. Myös "A Hard Road"-kappaleesta tehtiin promovideo, joka kuvattiin yhtyeen soundcheckissä Hammersmith Odeonilla.[17]

Osbourne promotoi vuonna 1978 albumia seuraavasti: "Never Say Die! on yhdistelmä siitä kaikesta mitä olemme käyneet läpi kuluneen kymmenen vuoden aikana. Se on hyvin vaihteleva albumi. Mehän aloitimme soittamalla bluesklubeissa, koska brittiläinen blues – John Mayall ja varhainen Fleetwood Mac – oli siihen aikaan kovaa kamaa. Teimme noita kahdentoista tahdin juttuja ja alkuaikojen Ten Years Afterin tyyppistä kamaa. Näin ollen levyllä on jotain tuolta ajalta. Lisäksi on sitten heavya ja tavallista rockia. Levy ei ole alusta loppuun pelkkää nuijalla päähän hutkimista."[18]

Osbourne oli suorasukainen albumista kertoessaan 2000-luvulla: "Never Say Die! tuli maksamaan meille puoli miljoonaa vitun dollaria, ja se lätty on hirveintä koskaan tekemääni kuraa. Albumi hävettää minua vieläkin."[10] Albumin kappaleita ei ole soitettu yhtyeen konserteissa sitten vuoden 1978 kiertueen, tosin Osbourne versioi nimikappaleen vuoden 1982 Speak of the Devil-albumilleen.

Nykyajan kriitikot ovat myös montaa mieltä albumista. Allmusic.com-sivuston arvostelija sanoo albumin olevan "epätoivoinen yritys muuttaa musiikillista suuntausta, kun se oli jo liian myöhäistä"[19], ja Sputnik Music-sivuston kriitikko kirjoittaa yhtyeen muuttuneen 1970-luvun lopulla "keskitason rock-bändiksi joka kirjoittaa väsyneen kuuloista materiaalia".[20]. Ultimate Guitar-sivuston arvostelija on oikeilla jäljillä sanoessaan "epätasaisen materiaalin heijastuvan yhtyeen keskinäisistä riidoista ja päihdeongelmista".[21]

Metal Observer-sivuston kriitikko puolestaan kirjoittaa että "Sabbath kokeili uusia juttuja albumilla ja suurimmaksi osaksi ne toimivat"[22], ja Rolling Stone-lehden albumiopas sanoo albumin olevan "ei mikään huippu, mutta parempi kuin monet muistavat".[23]

Tony Iommi muistelee albumin aikoja vaikeina: "Albumi oli tuomittu alusta loppuun. Ozzy lähti, Walker tuli jne. Sitä tehtiin päivä kerrallaan joten siinä ei ollut mitään selkeää kaavaa. Laulut eivät liittyneet mitenkään toisiinsa, se oli niin sekava. Yleisö oli varmasti myös ihmeissään. Tuotimme sen myös itse, vaikka ulkopuolinen tuottaja olisi jälkikäteen ollut parempi vaihtoehto".[8] Myös rumpali Bill Ward oli samaa mieltä: "Ne eivät olleet mukavia aikoja. Itse olin turta alkoholin takia tuolloin. Sitten Ozzy lähti ja Dave Walker tuli tilalle. Eihän se toiminut, ja minä jouduin sen Davelle kertomaan, vaikka pidin hänestä kovasti. Kaikki tuntui taas normaalilta kun Ozzy palasi, vaikka olinkin 'hautautunut pulloon'. Ja niin teimme albumin ja kiertueen. Se oli kaiken kaikkiaan surullista."[12]

Katso myös: 10 Year Anniversary Tour

Albumia seurasi Black Sabbathin kymmenvuotista olemassaoloa juhlistanut "10 Year Anniversary Tour". Yhtye oli perustettu vuonna 1968 ensin Polka Tulk-nimisenä, josta tuli sittemmin Earth ja lopulta Black Sabbath. Kiertue alkoi toukokuun alusta 1978 ja kesti aina joulukuuhun 1978 vuorotellen Euroopan ja Pohjois-Amerikan välillä. Uudelta albumilta settiin tuli pysyvästi vain nimikappale. "Shock Wave" otettiin ohjelmistoon syksyllä 1978 ja "Swinging the Chain" soitettiin tiettävästi muutaman kerran.[24]

Black Sabbathin lämmittelijänä toimi suurimmaksi osaksi juuri debyyttialbuminsa julkaissut amerikkalainen Van Halen sekä osan kiertueesta The Ramones sekä brittiläinen Tanz der Youth. Van Halen kuului Sabbathin tavoin Warner Brosin talliin ja oli nouseva hard rock-nimi. Yhtyeen debyyttialbumi oli kovaa vauhtia nousemassa miljoonamyyntiin ja Warner Bros satsasikin enemmän uuteen yhtyeeseen kuin alamäessä olevaan Black Sabbathiin.[15][14] Yhtyeessä oli uuden sukupolven kitaravirtuoosi Eddie Van Halen ja kaikki show-miehen elkeet omaava laulaja David Lee Roth, ja useiden raporttien mukaan Van Halen sai useissa paikoissa paljon paremman vastaanoton kuin pääesiintyjä.[14] Eddie Van Halen muistelee kiertuetta: "Se oli ensimmäinen iso kiertueemme. Olimme täydessä vauhdissa. Pakotimme heidät seuraamaan tasollamme."[15] Yhtyeet tulivat kuitenkin hyvin toimeen keskenään. Osbourne muisteli kiertuetta vuonna 1981: "Van Halenin tyypit olivat mukavia. He vetivät aina kunnon shown ja juhlivat villisti. Silloin tosin tiesin että aikamme alkaa olla ohi. Muistan eräänkin keikan, kun Van Halen oli jälleen soittanut meidät suohon ja sitten Iommi viritti kitaraansa puoli tuntia selkä päin buuaavaa yleisöä. Ajattelin että vittu se siitä sitten."[25] Myös Iommi huomasi muutoksen tuulet: "Nuoret tulivat katsomaan Van Halenia ja me tunsimme itsemme vanhoiksi."[8]

Kiertueella Sabbathin omat ongelmat tiivistyivät. Yhtye oli vuodesta 1977 tasapainotellut olemassaolon ja hajoamisen välillä ja nyt kasaantuneet paineet purkautuivat uuden albumin epäonnistuttua markkinoilla ja kiertueen sujuttua kehnosti. Myös huumausaineet ja alkoholin runsas käyttö vaikutti yhtyeen esityksiin eikä motivaatio varsinkaan Osbournella ollut enää paras mahdollinen: "Alussa olimme rock-bändi joka veti huumeita, ja myöhemmin meistä tuli huumebändi joka yritti vetää rockia"[26]. Eräs arvioija sanoi yhtyeen kuulostaneen siltä kuin "levy pyörisi kaksinkertaisella nopeudella".[15] Van Halenin lavashow jätti motivaatio-ongelmien kanssa painiskelleen yhtyeen jalkoihinsa, ja mm. Sounds-lehden keikka-arvostelussa Bill Ward haukuttiin "huonoimmaksi live-rumpaliksi koskaan" ja Iommilla sanottiin olevan "vaikeuksia löytää oikeat äänet soittimestaan".[18] Lisäksi huomiota herätti yhtyeen erikoinen lava-esiintyminen, kun aktiivisesti käsiään heiluttavan ja yleisöön kontaktia ottavan Osbournen paikka oli lavan oikeassa reunassa ja vähäeleinen ja paikoillaan oleva Iommi seisoi lavan keskellä valokeilassa. Iommin mukaan tähän ei ollut mitään erityistä syytä.[8] Yhtyeen väsyneen lavakunnon voi huomata kesäkuussa 1978 Hammersmith Odeonin konserteista tallennetulla VHS- ja DVD-koosteella Never Say Die - A Decade of Sabbath.

Marraskuussa 1978 kiertueella sattui välikohtaus, kun Nashvillen konsertti jouduttiin perumaan Osbournen sammuttua väärään hotellihuoneeseen, eikä yhtyeen henkilökunta löytänyt häntä ajoissa.[7][8] Keikkapaikalla alkoi mellakka ja vahingot nousivat suuriin summiin. Yhtye järjesti korvaavan konsertin muutamaa päivää myöhemmin.[24] Kiertueen jälkeen keväällä 1979 yhtye aloitti Los Angelesissa studio-sessiot seuraavaa albumia varten, jotka johtivat kuitenkin lopulta Osbournen erottamiseen yhtyeestä ja näin alkuperäisen kokoonpanon hajoamiseen.[9]

Kaikki sanat Geezer Butler, ellei toisini mainita, kaikki sävellykset Black Sabbath.

• Ozzy Osbourne – laulu
• Tony Iommi – kitara
• Geezer Butler – basso
• Bill Ward – rummut, laulu kappaleessa "Swinging the Chain"

ja

• Don Airey – kosketinsoittimet
• John Elstar – huuliharppu
• Will Malone – puhallinsovitukset

• 1978: Vertigo 9102 751 (UK, LP)
• 1978: Vertigo 9124 101 (EU, LP)
• 1978: Warner Bros. BSK 3186 (US, LP)
• 1983: Vertigo PRICE 9 (UK, LP)
• 1988: Warner Bros 3186-2 (US, CD)
• 198?: Vertigo 830 789-2 (UK/EU, CD)
• 1996: Essential/Castle ESMCD329 (UK, CD, remasteroitu)
• 2004: Sanctuary SMRCD038 (UK, CD, remasteroitu)
• 2004: Warner/Rhino R2 72923-H (US, CD, osana Black Box-kokoelmaa)
• 2009: Universal/Sanctuary 2716533 (EU, CD, remasteroitu)

• Never Say Die! Discogsissa. (englanniksi)
• Albumi Never Say Die! Encyclopaedia Metallum -sivustolla (englanniksi)