Neuvostoliiton talous

Neuvostoliitolla oli suuret luonnonvarat, mutta ne olivat enimmäkseen vaikeasti saavutettavissa Siperian pohjoisosissa ja Kuolan niemimaalla. Suuri osa teollisuudesta palveli sotilastuotantoa eikä juuri osallistunut siviilituotantoon. Tämä haittasi sotilastekniikassa tehtyjen edistysaskelien siirtämistä muuhun tuotantoelämään. Lisäksi Neuvostoliiton tiedeakatemian ympärille keskittynyt, sinänsä erittäin korkealaatuinen tieteellinen tutkimus ei ollut juuri kosketuksissa tekniikkaan, mikä hidasti tekniikan kehittymistä.[11]

Taloussuunnittelijoilla oli tapana nostaa suoritusvaatimuksia aikaisempien suoritusten perusteella, minkä vuoksi läpimurto tuottavuudessa olisi nostanut seuraavan vuoden suoritusnormin entistä korkeammaksi. Lisäksi on esitetty, että ideologiset näkökannat haittasivat tuottavuuden nostotoimenpiteitä. Työvoiman erottaminen ei ollut todellinen mahdollisuus, vaikka automaatio olisi vähentänyt työn tarvetta. Toisaalta vaikutusvaltaisella sotilasteollisella sektorilla pyrittiin tuottamaan käteviä, yksinkertaisia laitteita, mikä saattoi tuottaa henkistä vastarintaa kehittyneelle automaatiolle ja tietotekniikalle.[12]

Neuvostoliitto painiskeli kaikenkattavan suunnitelmatalouden mukanaan tuomien tuotannollisten ongelmien kanssa. Markkinataloudessa hintojen muodostus kysynnän ja tarjonnan pohjalta mahdollistaa tuotantopäätösten hajautetun tekemisen tehokkaasti: markkinoilla vähissä olevien tuotteiden tuotanto kasvaa ja ylitarjottujen laskee pelkästään hintasignaalien avulla ilman että kenenkään tarvitsee tuntea tuotantojärjestelmän kokonaistilannetta. Neuvostoliiton kaltaisessa suunnitelmataloudessa tuotteiden valmistajat eivät tee päätöksiä sen puoleen hinnoista kuin tuotantomääristäkään. Sen sijaan niistä päätti Neuvostoliiton mammuttimaisten mittasuhteiden taloussuunnittelubyrokratia. Byrokratian huipulla oli korkein talousneuvosto. Sen alaisuudessa toimi osin päällekkäisellä toimivallalla varustetut liittovaltion, osatasavaltojen ja paikallisen tason lukuisat eri neuvostot, komiteat ja virastot.[13]

Keskusvirastojen taloussuunnittelijoiden oli erittäin hankala hahmottaa sekä talouden kokonaisuutta että tuotannon paikallisia olosuhteita. Esimerkiksi valtion keskustaloussuunnitteluvirasto Gosplan Moskovassa määräsi 80-luvun lopulla jo 200 000 eri hintaa ja asetti tuotantokiintiöt 70 000 tuotteelle[13]. Toisaalta esimerkiksi Izhoran tehdas otti vuodessa vastaan 70 virallista toimintaohjetta yhdeksältä eri valtion komitealta, kahdelta talouskomitealta ja neljältä talousneuvostolta[14]. Seurauksena oli jatkuvia tuotannonoptimointivaikeuksia, jotka johtivat krooniseen alitarjontaan yksissä ja välillä koomiseen ylituotantoon toisissa tuotteissa. Tulitikut, muovikassit, alusvaatteet, kengät ja hedelmät olivat eräitä tuoteryhmiä, jotka olivat kuuluisia vaikeasta saatavuudestaan[13]. Toisaalta syrjäisiin maaseutumyymälöihin saattoi yllättäen saapua suuria eriä vaikkapa silkkisolmioita tai italialaista vermuttia.[15]

Pitkissä tuotantoketjuissa samankaltaiset tuotanto-ongelmat johtivat pullonkauloihin ja viivästyksiin kriittisten osien puuttuessa. Neuvostoliiton suunnitelmataloudessa ei ollut markkinataloudelle tavallista vaihtoehtoa ostaa kalliimmalla hinnalla pikatoimitusta kriittisestä osasta, paitsi ulkomailta, mitä tehtiinkin, mutta ulkomaankaupan päätökset piti kierrättää Moskovan virkakoneiston kautta, usein useamman viraston läpi. Ongelmien seurauksena työntekijät ja kalliit koneinvestoinnit seisoivat monesti toimettomina tai toimivat vajaateholla. Toisaalta tuotteiden suunnittelijoilla oli myös optimointiongelmia: jos esimerkiksi moottorista saa vähemmän polttoainetta kuluttavan tekemällä siitä vaikeamman koota, kumman säästäminen on kriittisempää: työvoiman vai polttoaineen? Markkinataloudessa hintasignaalit ratkaisevat tämänkaltaiset ongelmat, mutta suunnitelmataloudessa keskusjohdon asettama hinta ei välttämättä kuvasta hyödykkeen niukkuutta, ainakaan paikallisesti.

Suunnittelijoilla oli myös ongelma tulosten mittaamisen kanssa. Vaikka tuotantokiintiöiden ylitykset palkittiin sekä tehtaiden että työntekijöiden tasolla, piti tuloksia pystyä mittaamaan tavalla tai toisella. Sopivien mittareiden kehittäminen osoittautui yhdeksi suurimmiksi ongelmiksi suunnitelmataloudessa, eikä sitä pystytty ratkaisemaan tyydyttävästi koko Neuvostoliiton olemassaolon aikana. Esimerkiksi öljynetsinnässä tuloksia mitattiin metreinä porattua reikää: sen seurauksena Neuvostoliiton öljynporauskalustolla porattiin runsaasti syviä, suhteellisen vähän tuottavia öljylähteitä, sen sijaan että olisi keskitytty vain lupaavimpiin esiintymiin. Tuotantovaiheessa mitattiin vuosituotantoa, eikä öljylähteen koko eliniän tuotantoa. Tämän vuoksi öljyntuotantolaitokset alkoivat pumpata vettä öljyesiintymiin näin kasvattaen hetkellisesti tuotantomääriä, mutta heikentäen esiintymän kokonaistuotantoa. Lopputuloksena vuoteen 1980 mennessä neuvostoliittolaisista lähteistä pumpattu raakaöljy sisälsi keskimäärin puolet vettä. Metalliteollisuudessa mitattiin tuotantotonneja, minkä seurauksena koneisiin käytettiin tarpeettoman järeitä osia. Nikita Hruštšovin kerrotaan voihkaisseen "Raskas konepajateollisuutemme tuottaa maailman raskaimmat koneet". Eräs moskovalainen kynttelikkötehdas taas rupesi tuottamaan jatkuvasti raskaampia kynttelikköjä, kunnes ne alkoivat repiä painollaan kattoja rikki. Vaateteollisuudessa eräs käytetty mittari oli vaatekappaleiden määrä. Kun muuan villavaatetehdas määrättiin tuottamaan 80 000 lakkia ja villapaitaa, se tuotti vain lakkeja, koska ne olivat pienempiä ja siten halvempia ja nopeampia valmistaa.[16][14]

Neuvostoliittolaiset tuotteet kärsivät jatkuvista laatuongelmista, jota pahensi kilpailun puute. Kuluttajilla oli usein mahdollisuus ostaa vain yhden tehtaan huonekaluja, televisioita, autoja, ym., ja vaikka vaihtoehtoja olisikin ollut, ei tuotteiden suosio kuluttajien parissa ollut menestyksen mittari, vaan ainoastaan tuotantokiintiöiden saavuttaminen ja ylittäminen. Näin ollen valmistajilla ei juurikaan ollut motivaatiota kehittää laatua, ja useimmat kulutustavarat hävisivät länsivaihtoehdoille suunnittelussa ja laadussa, joskus jopa vaarallisesti. Vuonna 1987 moskovalainen sanomalehti raportoi, että kaupungissa vuonna 1986 sattuneesta 28 056 tulipalosta peräti 40 % johtui vioittuneista televisioista. Eräs televisiotehdas puolestaan ehti tuottaa 49 000 viallisen televisiovastaanottimen sarjan ennen kuin kukaan puuttui asiaan.[13]

Toisaalta prioriteettiasemassa olleet raskas konepajateollisuus, aseteollisuus, ilmailuteollisuus ja avaruusohjelma kykenivät valmistamaan maailmanluokan tuotteita[13]. Esimerkiksi Suomessa edelleen käytössä olevat neuvostovalmisteiset sähköveturit ja ydinreaktorit osoittautuivat kilpailukykyisiksi ja kestäviksi.

Ajatus ehtymättömistä luonnonvaroista johti resurssien voimakkaaseen tuhlaukseen, saastumiseen sekä ympäristötuhoihin. Pahimpia ympäristöongelmia ovat Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden seuraukset, Murmanskin arktisen alueen ydinkäyttöisen laivaston romu, Tšeljabinskin ydinjätteiden loppusijoitukseen liittyvät laiminlyönnit, Novaja Zemljan arktisen alueen ydinasekokeiden jälkiseuraukset, Norilskin ja Petsamon nikkelintuotanto arktisella alueella, maaöljyn ja maakaasun poraukseen ja kuljetukseen liittyvät ongelmat esimerkiksi Komin tasavallassa ja Kaspianmeren alueella, Araljärven kuivuminen siihen laskevien jokien veden keinokasteluun siirtämisen vuoksi, puuvillankasvatusalueilla Keski-Aasiassa käytetyt kasvimyrkyt, ja yleisesti ottaen sotateknologiaan käytetyt resurssit sekä energian hinnan alhaisuus.[17]