Neuvostoliiton radio

Radion keksijänä pidettiin Neuvostoliitossa Aleksandr Popovia, joka esitteli sähkömagneettista laitettaan 7. toukokuuta 1895. Vaikka kysymys keksijästä on kiistanalainen, Venäjä oli yksi langattoman lennättimen kehittäjistä, ja myös Vladimir Lenin oli kiinnostunut radion tarjoamista viestintämahdollisuuksista.[3]

Neuvostohallitus otti radiolennätintoiminnan haltuunsa pian lokakuun vallankumouksen jälkeen. Ensimmäiset kokeelliset puhelähetykset tehtiin Nižni Novgorodissa vuonna 1919 ja ensimmäiset radiokonsertit välitettiin vuonna 1922. Samana vuonna Moskovaan rakennettiin Kominternille nimetty radioasema.[4][5]

Säännölliset yleisradiolähetykset alkoivat 23. marraskuuta 1924. Niistä vastasi osakeyhtiö Radioperedatša, jonka omistajia olivat posti- ja lennätinlaitoksen kansankomissariaatti, kansantalousneuvosto, uutistoimisto Rosta ja Venäjän sähkölaiteteollisuusyhtymä. Vuonna 1925 perustettiin yleisradiotoimintaa ohjanneet VKP(b):n keskuskomitean radiolautakunta ja Venäjän valistusasiain kansankomissariaatin radioneuvosto. Radioasemia avattiin pian myös Harkovaan, Minskiin, Bakuun, Taškentiin, Leningradiin ja muihin kaupunkeihin.[4]

Osakeyhtiö Radioperedatša lakkautettiin vuonna 1928, ja yleisradiotoiminta siirrettiin Neuvostoliiton posti- ja lennätinlaitoksen kansankomissariaatin alaisuuteen. Vuonna 1933 perustettiin Neuvostoliiton kansankomissarien neuvoston (myöhemmin ministerineuvoston) alainen radiokomitea. Vuosina 1953–1957 kotimaan radiotoiminnasta vastasi Neuvostoliiton kulttuuriministeriön radiohallinto. Ulkomaanlähetystoiminta muodosti vuosina 1949–1959 erillisen organisaation.[6]

Radion ohjelmatyyppejä olivat 1920- ja 1930-luvuilla työläisille ja talonpojille suunnatut ”radiolehdet”, lasten- ja nuortenohjelmat, konsertit, kirjallisuusohjelmat, luennot, keskustelut ja reportaasit. Säännölliset uutislähetykset alkoivat vuonna 1932. Seuraavina vuosina lisääntyivät urheilu- ja maanpuolustusohjelmat. Radiokomitea aloitti vuonna 1936 lähetykset viidelle eri aikavyöhyke- ja kielialueelle, ja samana vuonna järjestetty radiofestivaali käynnisti ohjelmavaihdon eri tasavaltojen välillä. Radiolle omistettuja julkaisuja olivat vuonna 1925 perustettu aikakauslehti Radiofront (aluksi Radio vsem), Govorit SSSR vuodesta 1931 ja viikkolehti Novosti radio vuodesta 1925.[7]

Ohjelmat alistettiin täydelliseen ennakkosensuuriin vuonna 1928, ja radiokomitean johto ”puhdistettiin” vuonna 1935[8]. Toisen maailmansodan aikana korostuivat uutislähetykset, Sovinformbjuron rintamakatsaukset ja kenttäpostiohjelmat. Radio lähetti säännöllisiä ohjelmia partisaaneille ja miehitettyjen alueiden väestölle. Seitsemäntenä toukokuuta 1945 alettiin juhlia vuosittaista radion päivää. Yleisliittolainen radio siirtyi vuonna 1948 kolmikanavaisiin ja vuonna 1960 ympärivuorokautisiin lähetyksiin.[7]

Radiolähetykset ulkomaille alkoivat vuonna 1929 saksan ja pian myös ranskan ja englannin kielillä. Vuonna 1940 Neuvostoliitto lähetetti ulkomaanohjelmia 13:lla, vuoden 1941 lopussa 21:llä ja vuonna 1944 29 vieraalla kielellä.[9]

Neuvostoliiton yleisradiotoiminnan pääorganisaatio oli vuonna 1957 perustettu Neuvostoliiton ministerineuvoston televisio- ja radiokomitea (aluksi radio- ja televisiokomitea) eli Gosteleradio SSSR[6]. Gosteleradio vastasi radio- ja televisio-ohjelmien tuottamisesta ja Neuvostoliiton yhteysministeriö niiden lähettämisestä[10].

Yleisliittolaisen radion organisaatioon kuuluivat 1970-luvun alussa:

• Suunnittelusta, arvioinnista, lähettämisestä ja kuuntelijapalautteesta vastannut ohjelmien pääjohto
• Yhteiskunnallisten asioiden (”propagandan”) päätoimitus
• Radioasema Majakin yhteydessä toiminut uutisten (”informaation”) päätoimitus
• Nuoriso-ohjelmien päätoimitus
• Lastenohjelmien päätoimitus
• Kirjallisuus- ja teatteriohjelmien päätoimitus
• Musiikkiohjelmien päätoimitus.[11]

Gosteleradion alaisuudessa toimi vuonna 1975 neljätoista liitontasavaltojen televisio- ja radiokomiteaa, 154 autonomisten tasavaltojen, alueiden, aluepiirien ja piirikuntien komiteaa sekä 341 kaupunkitoimitusta. Paikalliskomiteat tekivät ohjelmia myös Yleisliittolaiselle radiolle.[12] Neuvostoliiton loppuaikoina Gosteleradion palveluksessa oli arviolta 82 000 työntekijää. Huomion arvoista on, että Venäjän SFNT:llä ei ollut omaa televisio- ja radiokomiteaa, ja sen yleisradioyhtiö perustettiin vasta elokuussa 1990.[13]

Gosteleradion yhteydessä toimivat tieteellisen ohjelmatyön keskus, äänitystoiminnasta vastannut Dom radioveštšanija i zvukozapisi, Yleisliittolainen television ja radion tutkimusinstituutti sekä televisio- ja radiotyöntekijöiden täydennyskoulutuskeskus[7].

Gosteleradio ja eräiden tasavaltojen komiteat kuuluivat kansainväliseen yleisradiojärjestöön OIRT:hen[14].

Yleisliittolaisella radiolla oli vuonna 1977 viisi radiokanavaa:

• Ensimmäinen yleisohjelma (20 tuntia päivässä), jota välitettiin lisäksi kolmena aikavyöhykeversiona Länsi-Siperiaa, Keski-Aasiaa ja Kazakstania sekä Itä-Siperiaa ja Kaukoitää varten[15]. 1980-luvun puolivälissä aikavyöhykeversioita oli viisi[16].
• Toinen ympärivuorokautinen uutis- ja musiikkiohjelma Majak, jota välitettiin samaan aikaan koko maassa
• Kolmas opetus-, kirjallisuus- ja musiikkiohjelmien kanava (16 tuntia)
• Neljäs musiikkiohjelma keskiaalloilla ja ULA-alueella (keskimäärin 9 tuntia).[15] Stereolähetykset alkoivat vuonna 1974[2].
• Viides (aiemmin neljäs) ympärivuorokautinen yhteiskunnallisten ja musiikkiohjelmien kanava, joka oli suunnattu merimiehille, kalastajille, ulkomailla työskenteleville Neuvostoliiton kansalaisille ja muille venäjää taitaville[1][15].

Politiikan osuus ohjelmistossa väheni Josif Stalinin kuoltua, mutta radio pysyi uskollisena kommunistiselle ideologialle. Sen päätehtävänä oli kuuntelijoiden valistaminen ja sivistäminen, kun taas viihteellä oli toissijainen merkitys. Kevyempää musiikki- ja puheohjelmaa tarjosi radioasema Majak, joka perustettiin vuonna 1964 osittain länsimaisten lyhytaaltolähetysten kilpailijaksi.[17]

Suosittuja radio-ohjelmia olivat vuonna 1962 perustettu nuortenohjelma Junost, pioneereille suunnattu Pionerskaja zorka, maaseutuohjelma Zemlja i ljudi, erilaiset kirjallisuusohjelmat ja kuunnelmat sekä toivekonsertit kuten Polevaja potšta Junosti ja V rabotši polden. Vuonna 1974 Yleisliittolainen radio sai 511 000 kirjettä.[7]

Ulkomaanlähetyksiä välitettiin vuonna 1975 Moskovasta 70 kielellä yli 200 tuntia päivässä. Moskovan radion organisaatioon kuului myös vuonna 1964 perustettu, kansalaisjärjestöjen nimissä toiminut radioasema Mir i progress (”Rauha ja edistys”). Omia ulkomaanlähetyksiä oli myös liitontasavaltojen radioilla.[18]

Paikallisohjelmia lähetettiin vuonna 1974 keskimäärin yli tuhat tuntia vuorokaudessa, josta Venäjän alueiden osuus oli 385 tuntia. Ohjelmia tehtiin yli 60 kielellä. Liitontasavaltojen radioilla oli yleensä kolme kanavaa.[2] Esimerkiksi Viron radio lähetti vuonna 1970 kolmella kanavalla päivittäin 32,5 tuntia ohjelmaa (mukaan lukien viisi tuntia stereolähetyksiä) viroksi ja venäjäksi sekä ulkomaalaisia kuuntelijoita varten viroksi, suomeksi ja ruotsiksi[19].

Yleisliittolaisen radion ja ulkomaanpalvelun väliaikamerkkinä toimivat vuodesta 1939 lähtien Vasili Lebedev-Kumatšin laulun ”Laaja on mun kallis synnyinmaani” ensisävelet. Majakin väliaikamerkki oli Vasili Solovjov-Sedoin ”Moskovan illat”.[20]

Gosteleradio julkaisi vuodesta 1958 lähtien viikoittaista ohjelmalehteä Govorit i pokazyvajet Moskva (aluksi Govorit Moskva) ja vuodesta 1957 aikakauslehteä Televidenije i radioveštšanije (vuoteen 1970 saakka Sovetskoje radio i televidenije). Vuonna 1964 perustettiin kerran kuukaudessa ilmestynyt fleksilevylehti Krugozor ja vuonna 1969 sen lapsille tarkoitettu sisarjulkaisu Kolobok.[12]

Asutuksen keskelle jäänyt Elektrostalin lähetyskeskus suljettiin vuonna 2004 ja purettiin 2020.

Yksikanavaisen lankaradion käyttöliittymä käsittää äänenvoimakkuuden säädön.

Neuvostoliiton yleisradiolähetykset tapahtuivat pitkä-, keski- ja lyhytaaltoalueilla sekä niin sanotulla OIRT-ULA:lla[1][21]. Keski- ja lyhytaalloilla käytettiin tehokkaita 500 ja 1 000 kilowatin lähettimiä ja aluelähetyksissä 150 kilowatin keskiaaltolähettimiä ja enimmillään 100 kilowatin lyhytaaltolähettimiä[22]. Radioasemien yhteisteho oli Euroopan suurin[7].

Lähetysten vastaanotto perustui suurelta osin lankaradioverkkoihin. Ensimmäinen lankaradiokeskus otettiin käyttöön Moskovassa vuonna 1925. Siihen oli yhdistetty 50 kaduille asetettua kaiutinta. Vuonna 1941 keskuksia oli 11 000 ja vuonna 1974 yli 20 000. Vuodesta 1962 lähtien kaupungeissa alettiin siirtyä kolmikanavaisiin lankaradiolähetyksiin. Vuonna 1974 ne olivat yli 14 miljoonan tilaajan ulottuvilla.[23]

Radio- ja televisiovastaanotinten määrä Neuvostoliitossa (miljoonaa kappaletta)[24]

Lankaradio oli halpa ja yksinkertainen, ja se toimi esimerkiksi piiritetyssä Leningradissa, jossa kuuntelijoilla ei ollut sähköä. Se myös rajoitti ulkomaisten radioasemien kuuntelua ja tarjosi mahdollisuuden tehdä lyhyitä paikallis- ja työpaikkalähetyksiä. Varsinaiset radiovastaanottimet lisääntyivät aluksi hitaasti, ja ne kerättiin pois yleisöltä toisen maailmansodan aikana. Radiovastaanotinten määrä alkoi tavoittaa lankaradioita 1960-luvun puolivälissä ja Neuvostoliiton loppuvuosina niitä oli noin 65 prosenttia kaikista vastaanottimista.[13]

Neuvostoliiton televisio- ja radiokomitea muutettiin helmikuussa 1991 Yleisliittolaiseksi valtion yleisradioyhtiöksi. Joulukuussa 1991 sen pohjalle perustettiin valtion yleisradioyhtiö Ostankino.[6] Venäjällä radion yleiskanavaksi muodostui joulukuussa 1990 perustettu Radio Rossii, joka on osa Venäjän valtion yleisradioyhtiötä. Ostankino lakkautettiin vuonna 1995, ja yleisliittolaisen radion jäänteet Majak, Junost ja Orfei sekä alueelliset yleisradioyhtiöt liitettiin vuonna 1998 Venäjän yleisradioyhtiöön.[25] Yleisliittolaisen radion ensimmäisen ohjelman toimintaa jatkanut Radio-1 lakkautettiin vuonna 1997[26].

Nykyään Neuvostoliiton radiosta muistuttavat Venäjällä rappeutuva lankaradioverkko[27] ja OIRT-ULA, jonka lähetyksiä ei uusilla vastaanottimilla usein voi edes kuunnella[28].

• Bogdanov, N. G. & Vjazemski, B. A.: Spravotšnik žurnalista. Leningrad: Lenizdat, 1971.
• Encyclopedia of Radio. New York: Fitzroy Dearborn, 2004. ISBN 1-57958-431-4.
• BSE 21 = Bolšaja sovetskaja entsiklopedija, tom 21. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1975.
• BSE 24 II = Bolšaja sovetskaja entsiklopedija, tom 24, kniga II. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1977.