Neuvostoliiton politiikka

Tämä artikkeli käsittelee Neuvostoliiton politiikkaa.

Ylin johto

Neuvostoliitto oli sosialistinen liittovaltio, jossa ylin valta oli Neuvostoliiton kommunistisella puolueella (NKP) [1]. 1980-luvun lopulla Mihail Gorbatšovin hallituskaudella ja maa alkoi siirtyä kohti monipuoluejärjestelmää, jollaista ei kuitenkaan koskaan luotu.

Neuvostoliiton ylin valta oli politbyroon puheenjohtajalla, jota virkaa piti käytännössä aina keskuskomitean pääsihteeri.

Neuvostoliitossa oli myös virallisen valtionpäämiehen asema, jonka valtaoikeudet olivat NKP:n keskuskomitean pääsihteerin oikeuksia pienemmät. Valtionpäämieheksi nimitettiin 1917–1938 neuvostokongressin toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtajaa, vuodesta 1938 korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajaa. Varsinainen presidentin virka otettiin Neuvostoliitossa käyttöön vasta toukokuussa 1989, jolloin Neuvostoliiton johtajan ja valtionpäämiehen virat yhdistettiin yhtenäiseksi presidentin viraksi.

Hallitus ja parlamentti

Neuvostoliiton hallitusta johti ministerineuvoston puheenjohtaja, joka valittiin puolueen sisäisellä äänestyksellä. Neuvostoliiton historian aikana pääministerit vaihtuivat usein, eikä heillä ollut merkittävästi poliittista valtaa. Perustuslain mukaan ministerineuvoston ja sen puheenjohtajan tehtävänä oli toteuttaa puolueen päätökset. [2]

Neuvostoliiton parlamentti koostui kommunistisen puolueen jäsenistä, joka oli Neuvostoliiton ainoa puolue. Parlamentti oli jaettu eri ministerineuvostoihin, joilla jokaisella oli omat toimialueensa ja tehtävänsä. Keskeisiä parlamentin jäseniä olivat muun muassa keskuskomitean pääsihteeri (jolla oli ylin valta), ministerineuvoston puheenjohtaja ("pääministeri") ja korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja. Parlamentti kokoontui Moskovan Kremlissä.

Ulkopolitiikka

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa määrittivät sisäisen turvallisuuden varmistaminen erityisesti ylläpitämällä etupiirijärjestelmää Itä-Euroopassa, vaikutusvallan kasvattaminen kehitysmaissa, sekä pyrkimys rauhanomaiseen rinnakkaiseloon länsimaiden kanssa. Neuvostoliitto ylläpiti diplomaattisia suhteita useimpiin maailman valtioihin, ja oli YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen. Neuvostotasavalloista YK:n perustajajäseniä olivat myös Valko-Venäjä ja Ukraina, vaikkakaan tosiasiallista omaa ulkopolitiikkaa näillä ei ollut.

Varsovan liitto
Varsovan liiton jäsenmaat.
Pääartikkeli: Varsovan liitto

Varsovan liitto perustettiin vuonna 1955 Neuvostoliiton johdolla Naton vastaiseksi sotilasliitoksi. Jugoslaviaa lukuun ottamatta kaikki itäblokin maat olivat osallisina. Sotilasliiton jäsenet sitoutuivat tarvittaessa puolustamaan toisiaan, mikäli yksi tai useampi jäsenvaltio joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Varsovan liittoa johdettiin suurelta osin Moskovasta ja sitä tukemassa olivat Puolaan, Unkariin, Tšekkoslovakiaan ja Itä-Saksaan sijoitetut neuvostojoukot. Neuvostoliitto huolehti myös jäsenmaiden armeijoiden varustamisesta.

SEV
SEV:in jäsenmaat 1980-luvulla.
Pääartikkeli: SEV

Vuosina 1949–1991 Neuvostoliitto oli Keskinäisen taloudellisen avun neuvoston (SEV) jäsen. SEV oli sosialististen valtioiden talousyhteisö, ja kilpailija Euroopan talousyhteisölle.

Alkujaan SEV oli lähinnä Neuvostoliiton vastaveto Marshall-avulle, mutta sai pian käänteisiä piirteitä. Itäisen Keski-Euroopan kehittyneet teollisuusmaat, ennen muuta Tšekkoslovakia ja Saksan demokraattinen tasavalta, olivat taloudellisesti nettomaksajan roolissa. Erityisen tärkeä SEV oli Kuuballe, joka onnistui sen kautta vuosikymmenien ajan korvaamaan Yhdysvaltojen taloussaarrosta johtuvan länsimarkkinoiden puutteen.

SEV:n organisaatio pyrki saavuttamaan kaikki päätökset yksimielisesti. Erillistä veto-oikeutta jäsenillä ei ollut, vaan erimielisyyden ilmetessä ne saattoivat jättäytyä pois projekteista, joihin eivät halunneet osallistua. Näin tehdyt päätökset tyydyttivät kaikkia, mutta eivät voineet sitouttaa haluttomia maita toimintaan. Tämä oli yksi SEV:n pääheikkouksista, jäsenmaiden huomattavan erilaisten teollisten kehitysasteiden ohella. SEV:tä pidettiinkin lännessä yleisesti heikohkona talousliittona, eikä sen toimivuus ollut Euroopan talousyhteisön tasoa.

1980-luvulla SEV:in täysjäsenet olivat Itä-Saksa, Tšekkoslovakia, Bulgaria, Unkari, Puola, Kuuba, Neuvostoliitto, Vietnam, Mongolia ja Romania [3]. Liitto lakkautettiin 1991 jäsenmaiden enemmistön luovuttua sosialistisesta suunnitelmataloudesta kylmän sodan päättymisen myötä.

KGB
Pääartikkeli: KGB

KGB oli Neuvostoliiton valtiollinen turvallisuuspoliisi vuosina 1954–1991. Sen tehtävä oli hoitaa ulkoista turvallisuutta ja tiedustelua lukuun ottamatta sotilastiedustelua, mikä kuului GRU:lle. KGB:n toimialue vastasi karkeasti ottaen Yhdysvaltojen CIA:ta ja FBI:n vastavakoiluosastoa, mutta KGB:n alaisuuteen kuului myös esimerkiksi Neuvostoliiton rajavartiolaitos. Neuvostoliiton purkautuessa 1991 Neuvostoliiton KGB:n seuraajaksi perustettiin Venäjällä FSB. Valko-Venäjällä turvallisuuspoliisi toimii edelleen KGB:n nimellä.

Propaganda
Pääartikkeli: Propaganda: Neuvostoliitto

Neuvostoliitto harjoitti propagandaksi laskettavaa tiedotustoimintaa koko olemassaolonsa ajan, mutta propagandan sisältö ja tyyli vaihtelivat voimakkaasti kohteiden ja ajankohdan mukaan. Tehokkaan propagandan mahdollisti muun muassa maan epädemokraattisuus ja tiedonvälityksen keskittyneisyys. Tiedotusvälineiden vapaus puuttui. Valtion suoraan hallinnoimien tai tarkasti valvomien tiedotusvälineiden lisäksi ei ollut olemassa luvallisia vaihtoehtoisia tiedotuskanavia, kuten lännessä [4]. Ylhäältä tulevan tiedon kyseenalaistaminen oli jopa rikollista. Neuvostoliiton propagandassa koko länsileiri, mukaan lukien porvarilliset liberaalidemokratiat, leimattiin usein fasistisiksi, sotaa lietsoviksi ja ei-demokraattisiksi.

Länsimaiden ihmisten valtaosan kerrottiin elävän köyhyydessä ja kurjuudessa. Toisen maailmansodan aikaansaamaa maailmanlaajuista natsismin ja fasismin pelkoa hyödynnettiin sekä väittämällä länsimaiden muistuttavan fasistisia järjestelmiä että väittämällä Neuvostoliittoa eri kansojen tasa-arvoiseksi ja rauhanomaiseksi kodiksi ja kaiken sen vastakohdaksi, mitä natsit ja fasistit olivat edustaneet. Tämä propaganda vaikutti myös lännessä moniin vasemmistotahoihin, jotka usein uskoivat ainakin osittain väitteet Neuvostoliitosta onnelana ja pitivät länttä turmeltuneena.

Länsivastainen propaganda suuntautui lähinnä Itä-Euroopan maihin ja omaan kansaan. Länteen tuotettiin propagandaa, jossa Neuvostoliitto esiteltiin onnelaksi ja kehityksen huipuksi, jossa ihmisoikeudet, tasa-arvo ja elintaso olivat maailman parhaat.

Johtajat ja valtionpäämiehet
Katso myös: Neuvostoliiton valtionpäämies

Muodollisesti Neuvostoliittoa johti valtionpäämies. Poliittista valtaa päämiehellä ei ollut. Ylin valta oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen päämiehellä, eli keskuskomitean pääsihteerillä, josta käytettiin yleisesti nimitystä Neuvostoliiton johtaja. Vasta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen rakoillessa Gorbatšovin aikana perustettiin varsinainen valtiollinen neuvostoparlamentista tai Neuvostoliiton kommunistisesta puolueesta suoraan riippumaton toimeenpanovaltaa edustava presidentin virka.

Johtajat

Josif Stalinista lähtien Neuvostoliiton johtajan asema kuului kommunistisen puolueen pääsihteerille.

Valtionpäämiehet

Valtionpäämies oli 1922–1938 Neuvostoliiton toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtaja, vuodesta 1938 korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja. Valtionpäämiehen tehtävät siirrettiin presidentin virkaan, joka otettiin käyttöön toukokuussa 1989.

Lähteet
  1. Soviet Union - Chapter 7. The Communist party. USA:n kongressin kirjaston tutkimus. Viitattu 1.9.2006
  2. Soviet Union - Chairman of the Council of Ministers. USAn kongressin kirjasto. Viitattu 1.9.2006
  3. Country study - Soviet Union. Appendix B. Library of Congress, Federal Research Division
  4. Soviet Union - The mass media. Nations Encyclopedia USA:n kongressin kirjaston tutkimusaineiston pohjalta
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.