Neuvostoliiton 44. divisioona

44. divisioona (ven. 44-ja gornostrelkovaja divizija), varsinaisesti 44. vuoristojalkaväkidivisioona, toisinaan suomeksi myös 44. tarkka-ampujadivisioona tai 44. ukrainalainen valiodivisioona, oli alun perin Ukrainassa koottu puna-armeijan jalkaväkidivisioona, joka oli voimassa yhtymänä 15. huhtikuuta 1919 alkaen ja 24. huhtikuuta 1941 saakka.

44. divisioona muistetaan talvisodasta, jossa se otti osaa Raatteentien taisteluihin. 44. divisioonan kotialueena oli Žytomyrin alue Ukrainassa lähellä Kiovaa.

Divisioona uudelleen muodostettiin 19. syyskuuta 1941. Suuren isänmaallisen sodan alussa sen vahvuus oli ollut 9 159 henkeä. Saksalaiset tuhosivat divisioonan syyskuussa 1941.

Divisioonan perustaminen
Nikolai Aleksandrovitš Štšors 25.5.(6.6.).1895 Snovsk – 30.8.1919

44. divisioonan edeltäjä perustettiin Ukrainassa vuonna 1918. Syyskuun loppuun 1918 mennessä divisioonaan vahvuuteen kuului muun muassa 6 700 jalkaväkimiestä, 450 ratsumiestä, 14 tykkiä, 10–20 Maxim-konekivääriä ja 20–30 pikakivääriä. Divisioonan ensimmäiset komentajat ensimmäisessä maailmansodassa ja Venäjän sisällissodassa olivat Nikolai Aleksandrovitš Štšors ja Ivan Dubovoi. Venäjän sisällissodassa vuosina 1918–1921 divisioona ansioitui.

Toinen maailmansota

44. divisioonan liikekannallepano alkoi läntisessä sotilaspiirissä 7. syyskuuta 1939. Divisioonaa täydennettiin reserviläisillä sodan ajan vahvuuteensa. Divisioonan sodan ajan vahvuudesta noin 40 % oli kaadereita, eli rauhan aikana palveluksessa olleita henkilökuntaan kuuluvia sekä varusmiespalvelustaan suorittavia ja 60 % reserviläisiä. Divisioonan esikunnan tilastojen mukaan divisioonalla oli 1. tammikuuta 1940 käytössään 530 erilaista kuorma-autoa ja 103 traktoria. Suuresta moottoriajoneuvojen lukumäärästä huolimatta divisioonalla oli myös 4 531 hevosta.

Puolan retki

Divisioona osallistui Neuvostoliiton 17. syyskuuta 1939 aloittamaan Puolan itäosien valloitukseen. Tällä ns. Puolan retkellä divisioonassa ilmeni kurinpidollisia ongelmia. Matkalla Suomen rintamalle junista karkasi 69 miestä. Divisioonan esikunnan omien tiedottajien raporttien mukaan sotilaiden mielialat olivat huonot ja he puhuivat keskenään haluttomuudestaan sotia suomalaisia vastaan.

Siirtyminen Suomen rintamalle ja Raatteentielle

Neuvostoliiton 9. armeijan käskyn mukaan Vienan Kemiin rautateitse kuljetetun prikaatinkomentaja Aleksei Vinogradovin komentaman 44. divisioonan oli hyökättävä Raatteentietä pitkin Suomussalmelle ja saatava yhteys siellä oleviin 163. divisioonan joukkoihin. Divisioonan etujoukkona eteni jalkaväkirykmentti 305:n III pataljoona (III/305.JR), joka sai 9. armeijan esikunnalta 14. joulukuuta aamulla käskyn hyökätä Suomussalmelle kuuden 76 mm tykin tukemana. Suomen puolustusvoimat torjuivat kaikki pataljoonan hyökkäysyritykset Kuomasjärven ja Kuivasjärven välisellä kannaksella 16. joulukuuta kuluessa. Alueelle saapui tämän jälkeen 312. erillinen panssaripataljoona ja 19. joulukuuta kuluessa jalkaväkirykmentti 25:n I pataljoona (I/25.JR) sekä 56. panssaritorjuntapatteristo. Nämä joukot saivat 9. armeijan esikunnalta käskyn 19. joulukuuta kello 24 Suomen aikaa tuhota vastassa olleet suomalaisjoukot ja avata tie Suomussalmelle. Suomalaisjoukot torjuivat tämänkin hyökkäyksen, samoin kävi kaikille 44. divisioonan joukkojen myöhemmillekin hyökkäyksille. Alueelle saapui 24. joulukuuta mennessä myös loput jalkaväkirykmentti 25:n joukoista ja jalkaväkirykmentti 146 (146.JR). Suomussalmen taisteluista Raatteentielle oli saapunut eversti Hjalmar Siilasvuon komentama 9. divisioona, jonka tehtävänä oli lyödä 44. divisioona. Siilasvuo sai 27. joulukuuta esikunnalta tiedon siitä, että vihollisdivisioona oli matkalla kohti Suomussalmea. Siilasvuo vahvensi joukkojaan heti seuraavana päivänä 28. joulukuuta. Vain muutama päivä aikaisemmin oli Siilasvuon divisioona ajanut 163. divisioonan pois Suomussalmelta. 163. divisioona oli vetäytynyt Kiantajärveä pitkin onnistuneesti kohti Juntusrantaa ja siitä edelleen itään.

Raatteentien taistelu

44. divisioona oli tulossa joulukuun lopulla kohti Suomussalmea. Joukkojen liikkuminen oli tosin hidasta suuren lumimäärän ja kovan pakkasen takia. Divisioonalla oli käytössään myös suksia, mutta niiden käytöstä ei ollut joukoilla juurikaan kokemusta. Pyöräajoneuvot olivat suurissa vaikeuksissa sankan lumimäärän keskellä. Divisioona pääsi etenemään vain noin 10 km päivässä. Puolasta siirretyllä divisioonalla ei myöskään ollut talvivarusteita. Vielä joulukuussa 1939 pakkanen oli siedettävissä lukemissa noin −15 asteessa, mutta tammikuun puolella pakkanen oli jopa −40 asteessa. 1. tammikuuta 1940 divisioonan kokonaisvahvuus oli esikunnan tilastojen mukaan 13 962 miestä. Yhtenäisenä toimineen 25.JR:n vahvuus oli tuolloin 3 296 sotilasta. Varsinaiset taistelut 44. divisioonalla alkoivat juuri 1. tammikuuta 1940 Siilasvuon 9. divisioonaa vastaan, tosin divisioonan komentaja Vinogradov ja poliittisen osaston päällikkö Pahomov lähtivät joukkojensa luo vasta 31. joulukuuta 1939 illalla. Siihen asti divisioonasta oli vastuussa eversti Volkov. Suomalaiset onnistuivat katkaisemaan Haukilan alueella toimineen pienemmän pataljoonan (II/146.JR) huoltotien 2. tammikuuta. Haukilan taisteluiden aikana komentaja Vinogradov saapui alueella olleeseen 146.JR:n esikuntaan ja käski joukkojen komentajat kokoon. Puhuttelussa komentajat saivat tiedon 163. divisioonan vetäytymisestä Suomussalmelta ja oman divisioonan saamasta käskystä ryhmittyä siilipuolustukseen. Vastuun divisioonan eteläisestä sivustasta sai 146.JR.

Ongelmat Raatteentiellä tammikuussa

Lopullisesti divisioonan puolustus alkoi murtua 4. tammikuuta 1940. Sotilaiden muonat ja hevosten rehut olivat loppuneet sekä ampumatarvikkeista oli suuri pula. Edeltävänä iltana oli Vinogradov pyytänyt radiolla apua ja 4. päivän iltana lentokone pudottikin Haukilan alueen joukoille kolme säkillistä korppuja. Sama määrä pudotettiin vielä 6. tammikuuta, jonka jälkeen muonitusapu loppui kokonaan. Pataljoonan komentaja kapteeni Pastuhov kertoi Vinogradoville, ettei hänen nälkäinen joukkonsa ollut enää taistelukuntoinen. Vinogradov käski ruokkia pataljoonan niillä ruoantähteillä mitä oli jäljellä ja palauttaa pataljoona asemiinsa. Käskyä ei noudatettu ja osa Haukilan alueen joukoista jäi lopullisesti saarroksiin. 9. armeijan komentaja Vasili Tsuikov ilmoitti 4. tammikuuta illalla ylipäällikkö Kliment Vorošiloville pitävänsä divisioonan tilannetta varsin vaikeana. Tsuikov pyysi lupaa vetää divisioona Kokkojärven itäpuolelle. Eversti Siilasvuo antoi 4. tammikuuta divisioonalleen käskyn lyödä Kokkojärven–Haukilan seudulla ollut vihollinen lopullisesti. 44. divisioona, jossa oli yli 13 000 miestä tuli pilkkoa pieniin ryhmiin ja tarvittaessa motittaa (saartaa). Suomalaiset iskivät Raatteentiellä olleeseen viholliseen kiinni useiden pataljoonien voimalla.

Vetäytyminen ja lopullinen tuho

Divisioona aloitti 6. tammikuuta vetäytymisen Raatteentieltä. Vielä samana aamuna Haukilan alueen joukot yrittivät tehdä tuloksettomaksi jääneen hyökkäyksen, jonka tavoitteena oli saada yhteys Kokkojärven tienhaaran alueen joukkoihin. Lopullisesti radioyhteys katkesi motitettuihin joukkoihin 6. tammikuuta iltapäivällä. Esikunta antoi joukoille käskyn pitää asemansa viimeiseen mieheen, tosin Vinogradon sai luvan toimia oma-aloitteisesti sillä ehdolla, ettei jättäisi kalustoaan suomalaisille. Vinogradov käski joukkueenjohtajat koolle 6. tammikuuta alkuiltapäivästä. Vinogradov päätti, että lopullinen vetäytyminen kohti itää alkaisi samana iltana. Ylimääräinen materiaali ja tielle jäävät ajoneuvot, joita ei voitu ottaa mukaan oli hävitettävä polttamalla. Divisioonan aloitettua vetäytyminen illalla avasivat suomalaisjoukot ”myrskytulen” konepistooleilla ja kranaatinheittimillä. Divisioonan liike pysähtyi alkuunsa ja jakautui kolmeen osaan. Hajonneen divisioonan oli pakko yrittää siirtyä pohjoispuolelta kohti itää. Suomalaisjoukot olivat kuitenkin sielläkin vastassa ja tässä vaiheessa divisioonassa syntyi kaaos ja upseerit eivät saaneet enää rivejään järjestykseen. Suomalaiset ottivat Raatteentien lopullisesti haltuunsa 7. tammikuuta 1940. Varsinaiset taistelut olivat laantuneet saman päivän aamuna.

Tappion jälkiselvittely

Stavkan päätöstä pitää 44. divisioona Raatteentiellä sen jälkeen, kun 163. divisioona oli saanut luvan vetäytyä Suomussalmelta voidaan pitää virheenä. Suomalaiset saivat nopealla, vain viikon kestäneellä operaatiolla selkeän voiton 44. divisioonasta, joka menetti 7. tammikuuta mennessä taistelukykynsä muun muassa raskaiden kalustotappioiden takia. Divisioonan tappiot eivät olleet niin suuret kuin suomalaisessa sotahistoriankirjoituksessa usein esitetään, mutta ne olivat silti hyvin raskaat. Raatteessa taistelleen divisioonan taistelukyvyn palauttaminen kesti maaliskuun alkupuolelle saakka. 2. maaliskuuta saapui 44. divisioonalle täydennysrykmentti, jossa oli 1 198 miestä. Divisioonalle annettiin uusi käsky valmistautua seuraavaan yritykseen hyökätä Suomussalmelle 21.–23. maaliskuuta 1940, mutta talvisota päättyi kuitenkin jo 13. maaliskuuta. Tammikuun 11. päivänä 1940 9. armeijan sotaneuvosto päätti rangaista 44. divisioonan johtajia ja upseereita, jotka olivat pääsyyllisiä epäonnistuneeseen operaatioon. Prikaatinkomentaja Vinogradov, poliittisen osaston päällikkö Pahomov sekä esikuntapäällikkö eversti Volkov teloitettiin ampumalla oman divisioonansa edessä tammikuussa.

44. divisioonan tappiot Raatteentiellä

Tutkimuskomission raportin mukaan 44. jalkaväkidivisioonan kokonaistappiot olivat 4 674 sotilasta, joista 1 001 kaatuneina, 1 430 haavoittuneina ja 2 243 kadonneina. Raportin valmistumisen jälkeen osa sotilaista palasi takaisin omalle puolelle, mikä pienensi kadonneiden määrää. 13 962 sotilaan divisioona oli siis supistunut 9 288 sotilaaseen. Raskaimmat tappiot kärsi Haukilan alueella taistellut 25. jalkaväkirykmentti (25.JR). Tästä 3 296 sotilaan vahvuisesta rykmentistä palasi omalle puolelle 1 265 miestä, jolloin kokonaistappioiksi tuli 2 031 sotilasta. Heistä 1 551 ilmoitettiin kadonneiksi. Haukilan–Kokkojärven–Sanginlammen alueella toimineen 146. jalkaväkirykmentin (146.JR) kokonaistappiot olivat 1 393 sotilasta, joista 271 kaatuneina, 699 haavoittuneina ja 453 kadonneina. Lähinnä Haukilan alueella toimineen, vain yhden pataljoonan käsittäneen 305. jalkaväkirykmentin (305.JR) kokonaistappiot olivat 280 sotilasta, joista 25 kaatuneina, 15 haavoittuneina ja 240 kadonneina. Kokkojärven–Haukilan alueella toimineen 122. tykistörykmentin tappiot olivat 698 sotilasta, joista 145 kaatuneina, 117 haavoittuneina, 408 kadonneina ja 28 paleltuneina. Samalla alueella toimineen 4. erillisen tiedustelupataljoonan tappiot olivat 177 sotilasta, joista 34 kaatuneina, 38 haavoittuneina 69 kadonneina ja 36 paleltuneina. Raatteentien taisteluiden loppuvaiheisiin osallistuneen 61. erillisen pioneeripataljoonan tappiot olivat 110 sotilasta, joista kuusi kaatuneina, 35 haavoittuneina, 49 kadonneina ja 20 paleltuneina. Lisäksi suomalaiset ottivat Raatteentieltä ja sen lähiympäristöstä puna-armeijan sotilaita vangiksi noin 1 100.

Organisaatio

Heinäkuusta 1939

  • 25. jalkaväkirykmentti
  • 146. jalkaväkirykmentti
  • 305. jalkaväkirykmentti
  • 122. tykistörykmentti
  • 179. haupitsirykmentti
  • 312. erillinen panssaripataljoona
  • 66. ilmatorjuntakonekiväärikomppania
  • 56. panssaritorjuntapatteristo
  • 61. erillinen pioneeripataljoona
  • 12. erillinen viestipataljoona
  • 4. erillinen tiedustelupataljoona

Komentajat
  • heinä–elokuu 1919: Ivan Dubovoi
  • elokuu 1919: Nikolai Štšors
  • elo–syyskuu 1919: Ivan Dubovoi
  • syys–lokakuu 1919: Mironov
  • lokakuu 1919: Pjotr Volkov
  • lokakuu 1919 – tammikuu 1922: Ivan Dubovoi
  • 1930-luvulla: Dmitri T. Kozlov
  • 1930-luvulla: Jaroslav Štrombah
  • tammikuu 1939 – tammikuu 1940: Aleksei Vinogradov
  • tammikuu 1940: P. Furt
  • tammikuu 1940 – syyskuu 1941: Semjon Tkatšenko

Neuvostodivisioonan suomalaisille menettämä sotakalusto

44. divisioona menetti valtavan määrän sotakalustoa suomalaisjoukoille.

  • 4 822 kivääriä
  • 190 pikakivääriä
  • 106 konekivääriä
  • 29 panssarintorjuntatykkiä
  • 71 kenttä- ja ilmatorjuntatykkiä
  • 43 hyökkäysvaunua (panssarivaunu)
  • 10 panssariautoa
  • 16 ilmatorjuntakonekivääriä
  • 1 170 hevosta
  • 260 kuorma-autoa
  • 20 traktoria
  • 15 moottoripyörää
  • 47 kenttäkeittiötä
  • 2 henkilöautoa
  • yhden lentokoneen

Lähteet
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.