Nertšinskin rauha

"Kiinalaisen Tartarian" pohjoisraja, sellaisena kuin se on esitetty tässä kartasta vuodelta 1734, on suunnilleen Nertšinskissä sovittu Kiinan ja Venäjän raja. Karttaan on merkitty myös Nertšinsk, Venäjän puolelle rajaa.

Suunnilleen vuodesta 1640 lähtien venäläisiä oli saapunut pohjoisesta Amurin laaksoon, alueelle, jota mantšut vaativat itselleen samaan aikaan kun he olivat vasta aloittamassa Kiinan valloitustaan. Vuoteen 1685 mennessä useimmat venäläiset olivat vetäytyneet alueelta. Lisäksi mantšut olivat 1680-luvulla saaneet Kiinan valloituksensa loppuun suoritetuksi, mukaan luettuna viimeiset Ming-dynastian perillisten hallitsemat alueet etelä-Kiinassa. [7] Kun mantšujen Qing-dynastian valta oli nyt etelässäkin vakaa, sillä oli tilaisuus puuttua siihen, mitä he pitivät venäläisten tunkeutumisena Mantšuriaan, dynastian vanhaan kotimaahan.[8]

Saatuaan Albazinissa voiton vuonna 1685 mantšut lähettivät tsaarille latinaksi kirjoitetun kirjeen, jossa ehdotettiin rauhaa ja pyydettiin, että venäläiset merirosvot poistuisivat Amurilta. Venäjän hallitus, joka oli tietoinen siitä, ettei Venäjä pystyisi puolustamaan Amuria ja oli enemmän huolissaan siitä, mitä lännessä tapahtui, lähetti Fjodor Golovinin itään täysi­valtaisena lähettiläänä. Golovin lähti Moskovasta tammikuussa 1686 mukanaan 50 streltsiä ja saapui Selenginskiin lähelle Baikaljärveä lokakuussa 1687, mistä eteenpäin hän lähetti kuriireja edellään. Sovittiin, että tapaaminen olisi Selenginskissä vuonna 1688. Siihen aikaan länsimongolialaiset Galdan Boshugtu -kaanin johtamat oiraatit hyökkäsivät itä­mongoleja vastaan Selenginskin ja Pekingin välisellä alueella, ja neuvotteluja oli lykättävä. Välttyäkseen taistelulta Golovin siirtyi itään Nertšinskiin, jossa neuvottelut sovittiin pidettäviksi. Mantšut, joilla oli ainakin 3000, mahdollisesti jopa 15 000 Songgotun johtamaa sotilasta, lähtivät Pekingistä kesä­kuussa 1689 ja saapuivat Nertšinskiin heinä­kuussa. Neuvotteluja käytiin elokuun 22. päivästä syyskuun 6. päivään.

Käytetty kieli oli latina. Venäläisten puolella kääntäjänä toimi puolalainen Andrei Bielobocki, kiinalaisten puolella Kiinassa lähetys­saarnaajina toimineet jesuiitat Jean-François Gerbillon ja Thomas Pereira. Jottei arvo­sijoista syntyisi kiistoja, teltat pystytettiin vieri viereen siten, ettei kummankaan osa­puolen olisi voitu tulkita olleen toisensa vieraana. G. P. March on kiinnittänyt huomiota siihen, ettei läsnä ollut yhtään mandariinia, sillä matka oli tehtävä ratsain ja harvat ylä­luokkaiset kiinalaiset olivat harjoitelleet heille sopimattomana pidettyä ratsastusta.[9] Kiinalaisia mandariineja ei olisi tosin tarvittukaan, kuten ei sopimus­tekstin välitöntä kiinan­kielistä käännöstäkään. Siihen aikaan Qing-dynastian hovin kielenä oli vielä mantšu, joka pysyi tässä asemassa 1700-luvulle saakka.[10] Merkittävämpää mahdollisesti on, että venäläiset suostuivat hyväksymään rauhan­sopimuksen vain sillä ehdolla, että kiinalaiset luopuivat Kiinan diplomatiassa edellisen, Ming-dynastian aikana poikkeuksetta noudatetusta käytännöstä, jonka mukaan ei-kiinalaisen osapuolen oli suostuttava kielellisiin ilmaisuihin, jossa ulko­maalaisia pidettiin alempi­arvoisina tai alamaisina.[11][12] Tällaisten kielellisten ilmaisujen silmiin­pistävä puuttuminen Nertšinskin rauhan­sopimuksesta[13] samoin kuin se, ettei läsnä ollut kiinan­kielisiä henkilöitä eikä kiinan kieltä käytetty, viittaa siihen, että keisari Kangxi halusi käyttää mantšun ja latinan kieliä nimenomaan vähentääkseen konserva­tiivisemman han-kiinalaisen byrokratian vaikutus­valtaa. Tämä oli taktiikka, jota varhaiset Qing-keisarit säännöllisesti käyttivät asioissa, joita pidettiin erityisen arka­luontoisina tai luottamuksellisina.[14]

Mantšut halusivat karkottaa venäläiset Amurin alueelta. Heille Amur oli tärkeä, sillä se oli mantšujen alkuperäisen kotimaan pohjois­raja. Argunin länsi­puolisista alueista heidän ei tarvinnut välittää, sillä niitä hallitsivat oiraatit. Kiinan tuolloinen, mantšulaiseen Qing-dynastiaan kuulunut keisari Kangxi halusi myös päästä sovintoon Venäjän kanssa saadakseen vapaat kädet selvittää välinsä zungarien, Keski-Aasian mongolien kanssa.[15][16] Mantšut halusivat myös tehdä rajan selväksi voidakseen estää paimento­laisia ja lain­suojattomia luvattomasti ylittämästä rajaa.[17]

Venäläiset toisaalta ymmärsivät, ettei Amur ollut puolustettavissa ja heille oli tärkempää käydä kannattavaa kauppaa, jonka keisari Kangxi oli uhannut kieltää, ellei raja­kiistaa saatu ratkaistuksi.[18] Golovin hyväksyi Amurin menetyksen vastikkeeksi siitä, että Trans-Baikalian kuuluminen Venäjään voitiin vahvistaa ja että venäläisillä kauppiailla oli pääsy Kiinan markkinoille. Venäläisiä huolestutti myös mantšujen sotilaallinen voima, joka oli ilmennyt siinä, kun he vuosina 1685 ja 1686 olivat kahdesti vallanneet venäläisten etu­vartio­aseman Albazinissa.[19]

Rajaksi sovittiin Argun-joki siihen kohtaan saakka, jossa se yhtyy Shilka-jokeen, mistä se jatkui Shilka-jokea pitkin Gorbitsa-jokeen, edelleen sitä pitkin ylös sen lähteille saakka ja siitä edelleen Stanovoivuoriston vedenjakajaa pitkin ja lopulta Uda-jokea Ohotan­meren lounais­kulmaan.

Argunin länsipuolella rajaa ei määritelty. Aluetta hallitsivat silloin oiraatit. Kumpikaan osapuoli ei kovin tarkoin tiennyt, missä Uda-joki kulki. Gorbitsaa ei tällä nimellä yleensä esiinny nykyisissä kartoissa. Ravenstein otaksui vuonna 1861, että oli ollut kaksi Gorbitsa-nimistä jokea. Hänen käsityksensä mukaan alempi Gorbitsa oli nykyinen Almazar, joka laskee Amuriin noin 40 kilometriä Argunin ja Shilkan yhtymäkohdasta alavirtaan, kun taas ylempi Gorbitsa oli nykyinen Tšernaja, joka laskee Shilkaan noin 160 kilometriä yhtymäkohdasta ylävirtaan. Hänen mukaansa Almazar oli jokseenkin varmasti oikea Gorbitsa. Hän kertoi myös tarinan, jonka mukaan noin vuonna 1710 muuan tunguusi karkasi Venäjän puolelle rajaa. Hänet palautettiin väittämällä, että ylempi Gorbitsa oli oikea raja. Kiinalaiset olivat iloissaan ja siirsivät rajakiven.

Rauhansopimuksessa oli kuusi kohtaa.

• Kohdat 1 ja 2 määrittelivät rajan.
• Kohdan 3 mukaan Albazin oli hylättävä ja hävitettävä.
• Kohdan 4 mukaan niillä pakolaisilla, jotka saapuivat ennen kuin rauhansopimus oli allekirjoitettu, oli oikeus jäädä paikoilleen, mutta myöhemmin saapuneet pakolaiset oli palautettava.
• Kohdan 5 mukaan kauppa oli sallittu, kunhan tehtiin asianmukaiset asiakirjat.
• Kohdan 6 mukaan oli pystytettävä rajakivet, ja siihen sisältyi myös yleisiä kehotuksia välttää konflikteja.

(Tämä Patrick Marchin mukainen yhteenveto poikkeaa Wikisourcessa olevasta mantšun­kielisestä tekstistä. March on ilmeisesti tehnyt yhteenvedon latinalaisen tai venäläisen tekstin perusteella.)

• G. Patrick March: Eastern Destiny: Russia in Asia and the North Pacific. {{{Julkaisija}}}, 1996. ISBN 0-275-95566-4. Teoksen verkkoversio.
• Vincent Chen. Sino Russian Relations in the Seventeenth Century. (The Hague: Martinus Nijhoff, 1966).
• V. S. Frank. "The Territorial Terms of the Sino-Russian Treaty of Nertšinsk, 1689". The Pacific Historical Review (August 1947): 265-170.
• Mark Mancall. Russia and China. (Cambridge: Harvard University Press, 1971).
• Peter C. Perdue: China Marches West: The Qing Conquest of Central Eurasia. Cambridge, MA: Belknap Press of Harvard University Press, 2005.
• Sebes, Joseph, and Thomas Pereira. The Jesuits and the Sino-Russian Treaty of Nertšinsk (1689): The Diary of Thomas Pereira. Bibliotheca Instituti Historici S.I.; V. 18. Rome: Institutum Historicum S.I., 1962.
• Ernst Georg Ravenstein: 'The Russians on the Amur', 1861.

• The Russian-Chinese Border: Today’s Reality (Arkistoitu – Internet Archive)