Nerous

Poikkeusyksilöitä on kutsuttu neroiksi vasta 1700-luvulta alkaen. Eri aikoina on lisäksi ollut erilaisia käsityksiä siitä, kuka on nero ja kuka ei. Esimerkiksi monet taidemusiikin säveltäjät, kuten Bach ja Vivaldi, on korotettu neroiksi vasta nykyaikana, mutta omana aikanaan heitä ei vielä kutsuttu neroiksi. Myös moni taidemaalari, kuten Botticelli ja Rembrandt, on saanut tunnustusta nerona vasta kuolemansa jälkeen.[2]

Historiasta tunnetaan vain hyvin pieni joukko ihmisiä, joiden nerous tunnustetaan nykyaikana lähes yleismaailmallisesti. Heidän lisäkseen on satoja tai tuhansia eri aloilla ansioituneita ihmisiä, jotka ovat joidenkin mielestä neroja mutta toisten mielestä eivät. Nerojen määritteleminen kokonaan älykkyysosamäärän perusteella olisi objektiivinen ratkaisu, mutta se vastaisi harvan käsitystä neroudesta.[2]

Nerouteen on psykologisessa tutkimuskirjallisuudessa yhdistetty etenkin neljä ominaisuutta: luovuus, hulluus, älykkyys ja ansioituneisuus.[3]

Luovista neroista puhuivat jo valistuksen ajan filosofit ja Immanuel Kant. Luovuuden katsotaan yleisesti olevan neron luontainen piirre, jota ei voi opetella. Neron katsotaan olevan luotu neroksi, ja nerouden nähdään olevan osittain neron itsensä kontrollin ulkopuolella, mikä tuo käsitteeseen uskonnollisen vivahteen. Luovuuden voiman hallitsemattomuus on myös saanut jotkut näkemään yhteyden nerouden ja hulluuden välillä.[3]

Luoviksi neroiksi kutsuttuja taiteilijoita ovat olleet esimerkiksi säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozart, kuvataiteilija Pablo Picasso, tanssija Mihail Baryšnikov, runoilija Emily Dickinson, kirjailija William Shakespeare ja elokuvantekijä Steven Spielberg.[3]

”Hullun neron syndroomasta” puhuvien mukaan nerouden ja hulluuden tai mielisairauden välillä on voimakas korrelaatio. Niin sanottu ”hyvä” nero kamppailee mielisairauttaan tai huumeriippuvuuttaan vastaan, kun taas ”paha” nero tekee kauheuksia. Moni tällaisen biologisen yhteyden kannattaja ei kannatakaan eugenistista ajatusta, jonka mukaan nerojen tuottaminen olisi hyväksi yhteiskunnalle.[3]

”Hyviksi” hulluiksi neroiksi joskus kutsuttuja henkilöitä ovat olleet esimerkiksi muusikko Kurt Cobain, taidemaalari Vincent van Gogh, tanssija Isadora Duncan, runoilija ja kirjailija Edgar Allan Poe, kirjailija Virginia Woolf ja matemaatikko John Nash. ”Pahoiksi” hulluiksi neroiksi on kutsuttu joitain kuninkaita ja muita johtajia tai mestaririkollisia.[3]

Älykkäistä neroista alettiin psykologisessa kirjallisuudessa puhua 1900-luvun alussa. Älykkyys on nähty neron synnynnäisenä ja osittain perinnöllisenä ominaisuutena, jota ei voi opettaa. Vuosisadan puoliväliin mennessä sana ”nerous” kuitenkin korvattiin sanalla ”lahjakkuus”, ja nerouden tutkimusta jatkettiin lahjakkuustutkimuksen nimellä.[3] Ihmisiä on määritelty neroiksi joskus vain sillä perusteella, että heillä on poikkeuksellisen korkea älykkyysosamäärä. Alimmillaan neron rajana on pidetty 140:n älykkyysosamäärää, ja korkeimmillaan jopa 180:aa. Nykyaikana ÄO:n käyttäminen neron määritelmänä ei ole enää yleistä psykometriikassa, vaan nerouden edellytyksenä pidetään hyödyllisten tai arvostettujen tulosten aikaansaamista.[4]

Älykkäiksi neroiksi on kutsuttu esimerkiksi fyysikko Albert Einsteinia ja teknologiapioneeri Steve Jobsia.[3]

Ansioituneiksi neroiksi on kutsuttu henkilöitä, jotka ovat saaneet aikaan laajan ja merkittävän tuotannon, jossa on tuotu esiin uudenlaisia asenteita, ideoita, näkökulmia tai tekniikoita. Tämän näkökulman mukaan neron täytyy ensin tulla kuuluisaksi ja saavuttaa tunnustusta ennen kuin häntä voidaan alkaa kutsua neroksi.[3]

Neroiksi kutsutuilla ihmisillä voi olla monenlainen tausta. Varakkaasta ja rohkaisevasta perheestä tulivat esimerkiksi luonnontieteilijä Charles Darwin ja Mozart, mutta fyysikko Michael Faradayn perhe oli köyhä. Kaikkein menestyneimmät tieteilijät ovat kuitenkin usein kasvaneet vakaissa tieteilijäperheissä.[2]

Lähes kaikki nerot ovat osoittaneet poikkeuksellista lahjakkuutta jo lapsena. Monet nerot olivat suorastaan lapsineroja, etenkin säveltäjät kuten Mozart.[2]

Nerouden takana arvellaan yleisesti olevan synnynnäistä lahjakkuutta, joka auttaa tiettyjen henkisten taitojen kehittymisessä. Useimpia neroja yhdistää kuitenkin se, että he ovat opetelleet taitonsa ahkerasti ja omistautuneet työlleen täydellisesti, jättäen kaiken muun syrjään. He ovat myös tienneet mitä haluavat, eivätkä ole antaneet minkään johtaa heitä pois valitsemastaan suunnasta. Monet nerot tunnetaan siitä, että he ovat osanneet keskittyä käsillä olleeseen ongelmaan täydellisesti ja pitkäaikaisesti, kunnes ovat löytäneet ratkaisun.[2]

• Yleisnero

• Simonton, Dean Keith (toim.): The Wiley Handbook of Genius. Wiley Blackwell, 2014. ISBN 978-1-118-36740-7.

• Koskinen, Taava (toim.): Kirjoituksia neroudesta. Myytit, kultit, persoonat. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-745-1.
• Sinkkonen, Jari: Nerouden lähteillä. Suurten säveltäjien hauras elämä. Helsinki: WSOY, 2015. ISBN 978-951-0-40970-1.
• Nerouden ja hulluuden välinen raja on joskus seitinohut. Tieteen Kuvalehti 18/2005, s. 44–49.
• Mistä on nerot tehty? Tiede 6/2013, s. 30-35.

• Sitaatteja aiheesta Nerous Wikisitaateissa