Neoklassinen metalli

Neoklassinen metalli (engl. Neoclassical metal) tarkoittaa metallimusiikin lajia, jolle on tyypillistä tyylien lainaaminen klassisesta musiikista. Puhutaan muun muassa barokki- ja oopperatyyleistä.

Neoklassisessa metallissa artistit yhdistävät klassisen musiikin elementtejä metallimusiikkiin. Musiikki on melodista, ja sävellyksien rytmirakenteet ovat usein klassisen musiikin mukaisia.[1]

Jon Lord oli ensimmäisiä muusikoita, joka sekoitti klassista musiikkia ja rock-musiikkia, pääosin kosketinsoittimille. Kitaristeista ensimmäisiä oli Ritchie Blackmore, 1970-luvun muista neoklassisista kitaristeista hyvä esimerkki on myös Uli Jon Roth. Neoklassinen metalli sai suurempaa huomiota Yngwie Malmsteenin ja hänen soolojensa suosion myötä 1980-luvulla. Muita neoklassisen metallin kehittäjiä 1980-luvulla olivat muun muassa Randy Rhoads, Paul Gilbert, Vinnie Moore, Marty Friedman ja Jason Becker.[2][3][1] Tyylille tunnusomaista on kitaristien tekninen taituruus, nopeus ja täsmällisesti soitetut nuotit.[4]

Tunnettujen klassisen musiikin teosten lainaaminen ja lisääminen kappaleisiin on tyylilajille tavanomaista. Myös sinfoniaorkesterin tai kuoron voidaan käyttää musiikin yhteydessä. Esimerkiksi power metal -yhtyeet, joilla on neoklassisia piirteitä (esimerkiksi Stratovarius), käyttävät vaihtuvia tahtilajeja harvoin, osa neoklassisen metallin yhtyeistä luokitellaan pääosin progressiiviseksi metalliksi, jossa vaihtuvat tahtilajit ovat isossa osassa. Tällaisia yhtyeitä ovat esimerkiksi Waltari, Winds, Symphony X ja espanjalainen Dark Moor. Yngwie Malmsteenin Rising Forcea pidetään yleisesti yhtenä tärkeimmistä neoklassisen metallin albumeista.