Nazareth

Yhtye perustettiin joulukuussa 1968 Skotlannin Dunfermlinessa paikallisen The Shadettes -nimisen yhtyeen pohjalta. Kokoonpanoksi muodostui Dan McCafferty, jonka raspikurkkuäänestä tuli yksi yhtyeen tunnusmerkeistä, espanjalaisjuurinen[2] Manuel "Manny" Charlton (kitara), Pete Agnew (basso) ja Darrell Sweet (rummut). Nimi Nazareth tuli The Band -yhtyeen kappalen "The Weight" sanoista ("I pulled into Nazareth / Was feelin' about half past dead...").[3] Yhtye oli soittanut keikoillaan pääasiassa cover-kappaleita, mutta Charltonin ehdotuksesta yhtye alkoi kirjoittaa omia kappaleita.[4] Yhtye sai tuekseen skottilaisen varakkaan viihdeyrittäjän Bill Fehillyn, joka alkoi manageroida yhtyettä.[1][4]

Yhtye muutti Lontooseen vuonna 1971, ja sen ensimmäinen albumi Nazareth julkaistiin samana vuonna. Albumi sisälsi mm. cover-version kappaleesta "Morning Dew" sekä ajan hengen mukaisesti raskaan aloituskappaleen "Witchdoctor Woman". Toinen albumi, nimensäkin mukaisesti ensimmäistä kokeilevampi Exercises julkaistiin vuonna 1972. Albumilta löytyy mm. "Woke Up This Morning" -kappaleen alkuperäinen versio sekä balladi "Love Now You're Gone". Albumit eivät saaneet listamenestystä ja ne julkaistiin pienellä Pegasus-levymerkillä. Uudeksi levy-yhtiöksi ennen kolmatta albumia tuli Mooncrest Records ja Pohjois-Amerikassa yhtyeen albumeja julkaisivat aluksi Warner Bros ja sittemmin A&M Records. Euroopassa ja muualla maailmassa julkaisijana toimi Vertigo Records.

Yhtye sai kuitenkin jonkin verran huomiota mediassa, ja se pääsi Deep Purplen kiertueelle lämmittelijäksi.[4] Purplen basisti Roger Glover kiinnostui yhtyeestä ja lupautui tuottamaan seuraavan albumin. Razamanaz julkaistiin alkuvuodesta 1973, ja siitä tuli yhtyeen läpimurtoalbumi. Se menestyi hyvin sisältäen kaksi Britannian top ten -hittiä, "Bad Bad Boy" ja "Broken Down Angel". Myös nimikappale on yhtyeen tunnetuimpia kappaleita. Myös kaksi seuraavaa albumia, niin ikään Gloverin tuottamat Loud ’N’ Proud (1973) ja Rampant (1974), menestyivät hyvin sisältäen muun muassa hitiksi nousseen Joni Mitchell -lainan "This Flight Tonight" sekä pienemmän hitin "Shanghai'd In Shanghai", jolla vierailee Deep Purplen kosketinsoittaja Jon Lord. Alkuvuodesta 1975 julkaistu single, cover-versio Tomorrow-yhtyeen kappaleesta "My White Bicycle", nousi myös top-20:een Britanniassa. Nazarethin vahvuutena oli tehdä hyvin omannäköinen sovitus valitsemastaan cover-kappaleesta.[1]

Vuonna 1975 yhtye julkaisi maailmanlaajuisesti menestyneimmän albuminsa Hair of the Dog. Albumilta löytyy klassikoiksi nousseita kappaleita, kuten nimikappale, "Beggar's Day" ja "Please Don't Judas Me". Pohjois-Amerikan painokselta löytyvästä ja muualla maailmassa singlenä julkaistusta "Love Hurts" -kappaleesta tuli yhtyeen suurin hitti. Kappale oli jälleen cover-versio, tällä kertaa Felice ja Boudleaux Bryantin kirjoittamasta kappaleesta, jonka olivat aiemmin levyttäneet muun muassa The Everly Brothers ja Roy Orbison. Nazarethin versio on kuitenkin tunnetuin, ja se on myös yhtyeen tähän mennessä ainut Yhdysvalloissa top 10:een päässyt single. Myös Hair of the Dog -albumi menestyi hyvin Yhdysvalloissa aukoen ovia yhtyeelle Pohjois-Amerikkaan ja myyden lopulta platinalevyn arvoisesti. Yhtye nautti suurta menestystä etenkin Kanadan puolella.[1]

Nazareth esiintymässä vuonna 1976.

Hair of the Dogin aikoihin Nazarethin menestys Isossa-Britanniassa alkoi hiipua punk rockin tullessa muotiin.[1] Yllättävästi jopa Hair of the Dog-albumi ei single-menestyksestä huolimatta ollut noussut edes Britannian albumi-listalle heikon myynnin takia. Myöskin yhtyeen levyjä julkaissut Mooncrest-levy-yhtiö meni konkurssiin samoihin aikoihin ja yhtyeen uudeksi levy-yhtiöksi kotimaassaan tuli Mountain Records Vertigon hoitaessa albumien jakelun muualle Eurooppaan.

Yhtye keskitti toimintaansa Pohjois-Amerikkaan nauhoittaen seuraavat albuminsa Kanadassa. Kaksi seuraavaa albumia Close Enough for Rock ’N’ Roll ja Play ’n’ the Game, julkaistiin vuonna 1976. Albumit menestyivät hyvin varsinkin Kanadassa, jossa Nazarethista tuli eräs suosituimmista brittiyhtyeistä ja myöskin Nazarethin amerikkalainen levy-yhtiö A&M Records panosti yhtyeeseen.[1] Ensinmainitulta löytyvästä "Telegram"-kappaleesta tuli yhtyeen konserttien avausnumero useaksi vuodeksi.

Marraskuussa 1977 julkaistu Expect No Mercy oli pariin aiempaan levyyn verrattuna hieman raskaampi, mutta sisälsi myös viittauksia tuolloin Yhdysvalloissa muodissa olleeseen AOR-musiikkiin. Albumin menestys listoilla oli aiempaa heikompaa, ja myös A&M-levy-yhtiö oli vaatinut yhtyettä nauhoittamaan kappaleet uudestaan[2], koska yhtiön mielestä alkuperäinen materiaali oli ollut liian "raskasta". Yhtyettä kohtasi myös takaisku samana vuonna, kun manageri Bill Fehilly kuoli lento-onnettomuudessa.[4]

Yhtyeessä alettiin menestyksen haihtumisen pelossa suunnitella uusia ideoita. Kitaristi Manny Charltonin, joka oli tuottanut yhtyeen albumit Hair of the Dogista alkaen, ehdotuksesta yhtyeeseen otettiin toinen kitaristi, Alex Harveyn yhtyeessä soittanut Zal Cleminson.[1] Seuraavan albumin, vuonna 1979 julkaistun raskaamman No Mean Cityn, myötä yhtye sai jälleen menestystä Britanniassa, jossa singlenä julkaistut "May The Sunshine" ja "Star" nousivat listoille. Charltonin mukaan Cleminsonin tulo yhtyeeseen oli piristysruiske hänen tuodessaan uusia ideoita yhtyeen musiikkiin.[1] Kokoonpanon seuraava albumi Malice in Wonderland (1980) ei menestynyt vahvasta kaupallisen potentiaalin omaavasta kappalemateriaalista huolimatta. Yhtyeen levy-yhtiö Mountain Records oli joutunut rahallisiin vaikeuksiin, ja albumin huonosta menestyksestä pettynyt Zal Cleminson erosi yhtyeestä.[1]

Nazareth jatkoi alkuperäisellä kokoonpanolla ja teki sopimuksen NEMS-yhtiön kanssa. The Fool Circle -albumi julkaistiin vuonna 1981, ja se jatkoi edellisen levyn kaupallisempaa suuntausta olemalla sekoitus mm. rockia, reggaeta ja bluesia. Albumin jälkeen yhtyeen kokoonpanoa päätettiin jälleen laajentaa ja mukaan tulivat Billy Rankin, nuori kitaristi Glasgowsta sekä amerikkalainen, jo The Fool Circle -albumilla vieraillut Spirit-yhtyeen entinen kosketinsoittaja John Locke. Uusi kokoonpano julkaisi ensi töikseen livealbumin Snaz, joka menestyi hyvin ympäri maailmaa ja esitteli yhtyeen hyvässä livekunnossa. Vuonna 1982 yhtye julkaisi singlen, balladin "Dream On" josta tuli kansainvälinen hitti. Albumi 2XS (1982) menestyi myös hyvin singlen siivittämänä, vaikka sitä ei heti julkaistukaan Britanniassa levy-yhtiön lakisotkujen vuoksi.[1] Locke lähti yhtyeestä 2XS-kiertueen jälkeen, ja viisimiehinen Nazareth julkaisi Sound Elixir -albumin (1983), joka oli tyylillisesti epätasainen sisältäen vaikutteita myös soul- ja funk-musiikista. Albumin jälkeen Billy Rankin lähti soolouralle.

Nazareth jatkoi Rankinin lähdön jälkeen jälleen alkuperäisellä kokoonpanollaan. Yhtye sai uuden levytyssopimuksen Vertigo Recordsilta ja julkaisi vuonna 1984 The Catch -albumin, jolta löytyy yhtyeen tunnetuimpiin kappaleisiin kuuluva "This Month's Messiah". Vuoden 1986 Cinema-albumi merkitsi paluuta rock-voittoiseen suuntaukseen, mutta isoihin listasijoituksiin ei ollut enää paluuta. Vuoden 1989 Snakes ’N’ Ladders jäi alkuperäiskokoonpanon viimeiseksi albumiksi. Yhtyeen kitaristi ja tuottaja Manny Charlton oli ajautunut ristiriitoihin muiden jäsenten kanssa ja hänet erotettiin yhtyeestä.[2] Myös levy-yhtiön tuki oli jäänyt olemattomaksi albumin jäätyä julkaisematta Britanniassa.[1]

Charltonin tilalle tuli yhtyeessä jo aiemmin soittanut Billy Rankin. Yhtye julkaisi albumit No Jive (1991) ja Move Me (1994) tehden levyjen tiimoilta isoja kiertueita ympäri maailmaa. Ennen Move Me-kiertuetta Billy Rankin erosi yhtyeestä ja hänen tilalleen tuli kitaristiksi skotti Jimmy Murrison ja yhtyeeseen otettiin jälleen kosketinsoittaja, tällä kertaa yhtyeen jäsenten vanha tuttu Ronnie Leahy. 1990-luvun puolivälissä Castle Communications -yhtiö alkoi julkaista yhtyeen vanhaa tuotantoa uudelleenremasteroituna ja julkaisut toivat lisää näkyvyyttä yhtyeelle, johtaen kolmen levyn levytyssopimukseen suuren SPV-yhtiön kanssa.[1]

Seuraava albumi, Boogaloo julkaistiin vuonna 1998 ja se sai hyviä arvosteluja kriitikoilta ja faneilta.[1] Nazarethia kohtasi kuitenkin tragedia, kun rumpali Darrell Sweet kuoli sydänkohtaukseen yhtyeen Amerikan-kiertueen avauspäivänä 30. huhtikuuta 1999 New Albanyssa Indianassa.[1] Tapahtumasta järkyttynyt yhtye perui kiertueen ja sen tulevaisuus oli pitkään vaakalaudalla.

Nazareth jatkoi tauon jälkeen toimintaansa ja uudeksi rumpaliksi tuli basisti Pete Angewin poika, Lee Agnew. Yhtye jatkoi keikkailua ja vuonna 2002 julkaistiin edellisvuonna Glasgowssa taltioitu livealbumi sekä DVD Homecoming. Ronnie Leahy jätti yhtyeen samana vuonna ja Nazareth on siitä lähtien jatkanut nelimiehisenä. Vuosina 2003–2005 yhtye teki kiertueita ympäri maailmaa. 2005 julkaistiin live-DVD "Live from Classic T Stage", jossa yhtye soittaa livesetin Sheppertonin filmistudioilla. Myös vuoden 2007 Brasilian kiertueen konsertteja kuvattiin ja julkaistiin live-DVD:n muodossa.

Nazarethin ensimmäinen studioalbumi kymmeneen vuoteen, The Newz, julkaistiin vuonna 2008 yhtyeen 40-vuotisjuhlan aikaan. Yhtye teki myös laajan juhlakiertueen ympäri maailmaa. Studioalbumi Big Dogz julkaistiin 2011 ja Rock 'n' Roll Telephone vuonna 2014.[5] Viimeisimmät studioalbumit ovat saaneet hyvän vastaanoton faneilta ja kriitikoilta.[1]

Laulaja Dan McCafferty erosi yhtyeestä vuonna 2013 45 vuoden jälkeen terveydellisiin syihin vedoten.[6] Hän on kuitenkin myöhemmin kertonut, että vaikkei hän pysty enää esiintymään, hän ei omasta mielestään ei koe mahdottomaksi levyttää Nazarethin kanssa.[7] Yhtye juhlisti 50-vuotisjuhlaansa julkaisemalla 24. studioalbuminsa, Tattooed on My Brain, lokakuussa 2018. Albumilla on uusi laulaja Carl Sentance, joka oli aikaisemmin yhtyeessä Persian Risk.[5] Yhtye on jatkanut kiertämistä aktiivisesti. [8][9]

Viime vuosina myös Salvo Records on julkaissut yhtyeen katalogia sekä arkistomateriaalia uudelleen remasteroituina versioina.

Manny Charlton esiintymässä vuonna 1976.

Vuonna 2008 Nazarethin 40-vuotisjuhlavuonna Charlton lähti kolmen amerikkalaismuusikon kanssa kiertueelle Nazareth-nimen alla herättäen närää varsinaisen Nazarethin keskuudessa.[10] Yhdysvalloissa asunut Charlton oli pyörittänyt omaa Manny Charlton Band -yhtyettään ja julkaissut sooloalbumeja ja päätti nyt lähteä kiertueelle Nazareth-nimen alla Yhdysvalloissa esittäen lähinnä Nazarethin 1970-luvun materiaalia. Helmikuussa 2009 kuitenkin ilmoitettiin, että Charlton on jäänyt eläkkeelle musiikkimaailmasta ja että kiistat varsinaisen Nazarethin kanssa on sovittu.[11] Vuonna 2010 Charlton on palannut musiikkimaailmaan perustaen jälleen Manny Charlton Band -yhtyeen.

• Pete Agnew - basso (1968–)
• Jimmy Murrison - kitara (1994–)
• Lee Agnew - rummut (1999–)
• Carl Sentance - laulu (2015–)

• Dan McCafferty - laulu (1968–2013)
• Darrell Sweet - rummut (1968–1999)
• Manny Charlton - kitara (1968–1990)
• Zal Cleminson - kitara (1978–1980)
• Billy Rankin - kitara (1980–1983, 1990–1994)
• John Locke - kosketinsoittimet (1980–1982)
• Ronnie Leahy - kosketinsoittimet (1994–2002)
• Linton Osborne - laulu (2014)