Nautinta

Nautinta (lat. usus, ruots. hävd) tarkoittaa pitkän ajan keskeytymättä jatkunutta esineen hallintaa muiden havaittavissa olevalla tavalla. Nautinta vahvistaa haltijan oikeusasemaa esineeseen, kuten esimerkiksi kiinteistöön, nähden. Kauan jatkunut nautinta saattaa perustaa omistusoikeuden, rajoitetun esineoikeuden tai jonkin käyttöoikeuden. Suomen lainsäädännössä vain kiinteistönautinta tai muu kiinteään omaisuuteen liittyvä nautinta voi olla saannon perusteena. Tällöin on kyseessä joko määräaikainen tai ylimuistoinen nautinta.[1][2]

Käsitettä nautinta käytetään lähinnä kiinteistöoikeudessa. Oikeusjärjestys antaa tietyin ehdoin nautinnalle suojaa. Sen sijaan hallinta tarkoittaa asioiden tilaa, joka ei kaikissa tilanteissa nauti oikeusaseman suojaa. Esimerkiksi esineen haltija, joka on toiminut vilpillisessä mielessä, saattaa joutua luovuttamaan esineen sen oikealle omistajalle.[3]

Määräaikainen nautinta

Kymmenen vuotta jatkunut kiinteistön hallinta aikaansaa nautintasuojan, johon kiinteistön omistaja voi vedota, kun joku vaatii kiinteistöä omakseen väittäen olevansa sen oikea omistaja. Asiaa koskeva säännös on maakaaren (540/1995) 13 luvun 10 pykälässä. Kymmenen vuoden määräaikaan vedottaessa pitää lainhuudon saajan olla toiminut vilpittömässä mielessä. Aiemmin määräaikaiseen nautintaan liittyi yhden vuoden ja kymmenen vuoden määräajat. Yhden vuoden jatkuneeseen nautintaan saattoi vedota se, joka oli hankkinut kiinteistön itselleen muotovirheen sisältävällä saantokirjalla ja kiinteistön luovuttaja vaati luovutuksen mitätöimistä virheen perusteella.[1][2] Virheelliseenkin luovutukseen perustuva saanto voi laillistua, kun moiteaika on kulunut umpeen.

Ylimuistoinen nautinta

Ylimuistoinen nautinta (ruots. urminnes hävd) tarkoittaa, että nautinta on jatkunut niin kauan kenenkään estämättä tai häiritsemättä, ettei kukaan muista tai tiedä miten nauttijan esi-isät tai saantomiesten esi-isät ovat sen haltuunsa saaneet. Ylimuistoinen nautinta kohdistuu tavallisesti omistusoikeuteen, mutta se voi kohdistua myös tien käyttämiseen toisen maiden lävitse, talvitieoikeuteen, kalastusoikeuteen, myllynpito-oikeuteen tai laiduntamisoikeuteen.[1][2] Ylimuistoisesta nautinnasta säädettiin vuoden 1734 lain maakaaren 15 luvussa.

Nykyisin ylimuistoisella nautinnalla ei ole Suomessa paljoakaan käytännön merkitystä, sillä isojako ja maanmittaustoimitukset ovat poistaneet epäselvyydet omistus- ja käyttöoikeussuhteista.[1][2] Tosin käsitettä käytetään kalastuslain (286/1982) 13 pykälässä, jonka mukaan ylimuistoinen nautinta kalastuspaikkaan tai kalastukseen toisen kylän rajain sisällä on edelleen voimassa. Kalastuspaikan rajat pitää kuitenkin voida luotettavasti osoittaa.[4] Myös laki, joka sisältää määräyksiä välirajasta vedessä ja vesialueen jaosta (31/1902) viittaa ylimuistoiseen nautintaan ja laki on edelleen voimassa. Laki maakaaren voimaanpanosta (541/1995, 18 §) säätää, että ennen uuden maakaaren (540/1995) voimaantuloa vuoden 1997 alussa saatu oikeus vedota ylimuistoiseen nautintaan pysyy voimassa uudenkin maakaaren aikana.[5]

Ruotsinkaan laissa ei enää vuoden 1970 uuden maakaaren jälkeen ole mainintaa ylimuistoisesta nautinnasta. Ruotsin korkein oikeus kuitenkin vetosi ylimuistoiseen nautintaan vielä vuonna 2020 tuomiossaan, jossa Girjaksen paliskunnan saamelaisilla todettiin olevan yksinoikeus metsästykseen ja kalastukseen valtion omistamalla maalla.[6]

Lähteet
  1. Otavan iso tietosanakirja, Otava 1960–1965.
  2. Uusi tietosanakirja, Tietosanakirja oy 1960–1966.
  3. Encyclopædia iuridica fennica, Suomalainen lakimiesyhdistys 1994–1999, ISBN 951-855-135-9, osa II palstat 423–426.
  4. Kalastuslaki.
  5. Laki maakaaren voimaanpanosta.
  6. Högsta domstolen: Girjas sameby – men inte staten – har rätt att upplåta småviltsjakt och fiske på samebyns byområde ovanför odlingsgränsen Högsta domstolen. 23.1.2020. Viitattu 14.4.2020. (ruotsiksi)
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.