Natsi-Saksan ydinohjelma

Natsi-Saksan ydinohjelma oli Saksan toisen maailmansodan aikana toteuttama hanke, jonka tavoitteena oli valmistaa ydinase. Hanke aloitettiin uraanin isotooppien erottamisena, raskaan veden tutkimustyönä ja valmisteluna. Ohjelma käynnistettiin huhtikuussa 1939. Ohjelma keskeytyi toisen maailmansodan alettua syyskuussa 1939. Ohjelma aloitettiin uudelleen tammikuussa 1942. Saksan kansallissosialistinen hallinto aiheutti koulutuksen politisoitumista vuoden 1933 jälkeen. Monet fyysikot, insinöörit ja matemaatikot olivat joutuneet lähtemään ulkomaille. Juutalaisilla tiedemiehillä ei ollut mahdollisuutta tehdä työtä ydintekniikan parissa.[1]

Haigerlochissa sijainneen koejärjestelyn purkaminen.

Vaikutusvaltaisia ihmisiä olivat Kurt Diebner, Abraham Esau, Walther Gerlach ja Erich Schumann. Schumann oli yksi voimakkaimmista ja vaikutusvaltaisimmista fyysikoista Saksassa. Hermann Göring nimitti Abraham Esaun Ydinvoimafysiikan tutkimuksen johtajaksi joulukuussa 1942. Walther Gerlach seurasi häntä tehtävässä joulukuussa 1943.[2] Adolf Hitler antoi määräyksen RFR:n uudelleenorganisointia varten 9. kesäkuuta 1942.[3] Uudelleenjärjestely tehtiin valtakunnanministeri Albert Speerin aloitteesta, se oli tarpeen, koska RFR:n toiminta oli tehotonta: opetusministeri Bernhard Rustin alaisena ei ollut saavuttanut sille asetettuja tavoitteita. Tavoitteena oli, että Göring huolehtisi RFR kanssa samaa kurinalaisuutta ja tehokkuutta noudattaen kuin hän oli toiminut ilmailualalla. Kokous pidettiin 6. heinäkuuta 1942, jolloin oli määrä keskustella RFR:n toiminnasta ja asettaa se asialistalle.

Kokous oli käännekohta kansallissosialismin suhtautumisessa tieteeseen sekä sen politiikkaan, joka ajoi juutalaiset tiedemiehet pois Saksassa – mikä oli virhe, koska valtio olisi tarvinnut heidän asiantuntemustaan. Viime kädessä, Göringin alaisella RFR:n hallinnollisella valvonnalla oli vain vähän vaikutusta Saksan ydinenergiaprojektiin. Neuvostoliitto vei Saksasta ydinfysikkaan liittyvää tietoutta ja asiantuntijoita maahansa valtion ydinohjelmaa varten sodan jälkeen[4].

Koejärjestelyt

Saksassa tutkijat oli jaettu kolmeen ryhmään, jotka suorittivat erillisiä kokeita: ryhmät nimettiin kaupungin mukaan Berlin (B), Gottow (G) ja Leipzig (L).[5] Werner Heisenbergin johtama Berliinin koe siirrettiin Haigerlochin kylään, jossa ryhmä suoritti B-VIII -kokeen.[5] Kokeessa 664 uraanikuutiota roikkui lentokonekaapelista, jotka oli upotettu raskaaseen veteen grafiittiseinän ympäröimänä.[5] Järjestely ei ollut riittävä jatkuvaan ketjureaktioon, mutta olisi voinut toimia 50% suuremmalla määrällä uraanikuutioita.[5] Kurt Diebnerin Gottowin ryhmässä käyttämät samanlaiset kuutiot olisivat riittäneet saavuttamaan kriittisyyden B-VIII -reaktorissa.[5] Heisenberg hautasi kokeessa käytetyt uraanikuutiot pellolle, josta liittoutuneet kaivoivat ne esiin.[5]

Lähteet
  1. Judt, Matthias; Burghard Ciesla (1996). Technology transfer out of Germany after 1945. Routledge, 55. ISBN 9783718658220.
  2. Mark Walker: German national socialism and the quest for nuclear power, 1939-1949. Cambridge [England]: Cambridge University Press, 1993. 29632492. ISBN 0-521-43804-7, 978-0-521-43804-9. Teoksen verkkoversio (viitattu 9.3.2022).
  3. Klaus Hentschel: Physics and National Socialism : an Anthology of Primary Sources, s. 303. Basel: , 1996. 913437590. ISBN 978-3-0348-0203-1, 3-0348-0203-X. Teoksen verkkoversio (viitattu 9.3.2022).
  4. Norman M. Naimark The Soviets in Germany: A History of the Soviet Zone of Occupation, 1945–1949 (Belkanp, 1995) 203–250.
  5. Timothy Koeth & Miriam Hiebert: Tracking the journey of a uranium cube Physics Today. doi:10.1063/PT.3.4202. Viitattu 4.6.2019. (englanniksi)
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.