Natriumheksafluorisilikaatti

Natriumheksafluorisilikaatti (Na2SiF6) on natrium- ja heksafluorisilikaatti-ionien muodostama epäorgaaninen ioniyhdiste. Yhdistettä käytetään muun muassa veden fluorauksessa ja lasin valmistuksessa.

Natriumheksafluorisilikaatti
Tunnisteet
CAS-numero 16893-85-9
Ominaisuudet
Molekyylikaava Na2SiF6
Moolimassa 188,07
Ulkomuoto Valkoinen kiteinen aine[1]
Tiheys 2,68 g/cm3[1]
Liukoisuus veteen 7 g/l (25 °C)
24,6 g/l (100 °C)[1]

Ominaisuudet

Natriumheksafluorisilikaatti on huoneenlämpötilassa valkoista kiteistä ainetta. Yhdiste liukenee vain hieman kylmään veteen ja sen liukoisuus kasvaa lämpötilan noustessa. Kuumennettaessa yhdiste hajoaa natriumfluoridiksi ja piitetrafluoridiksi. Vahvojen happojen kuten rikkihapon vesiliuokset reagoivat natriumheksafluorisilikaatin kanssa muodostaen natriumfluoridia, natriumsuolaa ja piidioksidia.[1][2]

Na2SiF6 → 2 NaF + SiF4

Valmistus ja käyttö

Natriumheksafluorisilikaattia voidaan valmistaa neutraloimalla fluoripiihappoa natriumkarbonaatilla tai fluoripiihapon ja natriumkloridin välisellä reaktiolla. Jälkimmäisessä tapauksessa natriumheksafluorisilikaatti saostuu huonon vesiliukoisuutensa vuoksi ja voidaan erottaa suodattamalla. Kolmas tapa valmistaa yhdistettä on natriumfluoridin ja piitetrafluoridin välinen reaktio.

H2SiF6 + Na2CO3 → Na2SiF6 + CO2 + H2O
H2SiF6 + 2 NaCl → Na2SiF6 + 2 HCl
2 NaF + SiF4 → Na2SiF6

Natriumheksafluorisilikaatin pääasiallinen käyttökohde on veden fluoraus, mihin sitä käytetään erityisesti Yhdysvalloissa. Muita käyttökohteita ovat hyönteisten- ja tuhoeläinten hävitys, lasin etsaus ja emalien valmistus, berylliumin ja tinan elektrolyyttisessä valmistuksessa apuaineena ja piitetrafluoridin ja synteettisen kryoliitin valmistus.[1][2]

Lähteet
  1. E. M. Karamäki: Epäorgaaniset kemikaalit, s. 554. Kustannusliike Tietoteos, 1983. ISBN 951-9035-61-3.
  2. Jean Aigueperse, Paul Mollard, Didier Devilliers, Marous Chemla, Robert Faron & René Romano, Jean Pierre Cuer : Fluorine Compounds, Inorganic, Ullmann's Encyclopedia of Industrial Chemistry, John Wiley & Sons, New York, 2000. Viitattu 10.3.2014

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.