Narragansettit

Vuonna 1614 isorokko kulkeutui Atlantin rannikolla asuvien intiaanien keskuuteen. Epidemian vyöryessä yli Uuden-Englannin rannikkoseutujen monet paikalliset intiaanikansat joutuivat jättämään asuinalueensa. Vuosina 1617–1619 riehuneet taudit surmasivat paljon pokanoketeja ja massachusetteja, koska intiaaneilla ei ollut immuniteettia eurooppalaisten tuomia tauteja vastaan. Narragansettit välttivät sairaudet pakenemalla Narragansett-lahdella oleville saarille, jonne rakennettuihin kyliinsä he eristäytyivät epidemian ajaksi. Kun kulkutaudit olivat ohi vuonna 1620, vahingoittumattomina selvinneet narragansettit tulivat esiin ja palasivat rannikolle. He poimivat mukaansa muiden kansakuntien rippeitä ja lisäsivät populaatiotaan.[4]

Ensimmäisen kiitospäivän vietto englantilaisten puritaanien ja intiaanien välillä toimi eräänlaisena tienraivaajana brittiasutusten nopealle lisääntymiselle Massachusettsissa. Jean Leon Gerome Ferrisin maalaus noin vuosilta 1912–1915.

Vuonna 1620 narragansetit alkoivat hankkia kokemuksia kaupankäynnistä eurooppalaisten kanssa. Kauppaa käytiin varsinkin New Yorkin hollantilaisten kanssa. Kauppasuhteet toimivat myös englantilaisten siirtokuntaan Plymouthiin, joka oli perustettu Massachusettsiin. Narragensettien maan ja Plymouthin välimailla asuvat wampanoagit toivottivat englantilaiset tervetulleiksi ja tekivät liiton heidän kanssaan. Tämä loukkasi narragansetteja, koska heidän määräämisvaltansa alla olleet wampanoagit eivät olisi saaneet ilman heidän lupaansa tehdä tuttavuutta Plymouthin uudisasukkaiden kanssa. Tämän teon seurauksena narragansettien päällikkö Canonicus lähetti taisteluhaasteena englantilaisille käärmeennahkaan kiedottuja nuolia. Plymouthin siirtokunta lähetti Canonicukselle saman käärmeennahan takaisin ruudilla täytettynä.[4]

Vastalahjasta yllättyneet narragansettit päättivät antaa englantilaisten olla rauhassa. Tämä oli Plymouthin siirtokunnan onni, sillä he olisivat olleet helppo vastus Canonicuksen sotajoukoille. Tämän tapauksen jälkeen englantilaiset alkoivat rakentaa suojakseen linnaketta, koska käsittivät olevansa suojattomia intiaanien mahdollisten sotatoimien kohdistuessa heihin.

Brittisiirtokunnan vahvistaessa linnakettaan kohdistui narragansettien huomio heidän mailleen hyökkääviin pequoteihin. Vuoden 1622 aikana hyökkääjien onnistui riistää osa narragansettien maa-alueista luoteisessa Rhode Islandissa. Vuotta myöhemmin myös mohawkit ryhtyivät sotimaan narragansetteja vastaan. Samaan aikaan Plymouthin siirtokunta kasvoi laivojen tuodessa yhä uusia siirtolaisia. Intiaanien sotiessa keskenään nousi eurooppalaisia asutuskeskuksia Plymouthin ympäristöön. Uudet tautiepidemiat levisivät intiaanien keskuuteen. Narragansettit eivät onnistuneet välttämään toista kertaa isorokkoa, vaan taudit surmasivat 1630-luvun alkupuolella paljon heidän väestöään.[5] Tästä huolimatta narragansettit onnistuivat valtaamaan pequoteilta takaisin näiden anastamat maa-alueet.

Pequotien valta-asemaa horjuttivat sisäiset ristiriidat, joiden seurauksena kiinteässä yhteistyössä heidän kanssaan toimineet mohegaanit irtaantuivat omaksi ryhmäkseen päällikkönsä Uncasin johdolla. Hollantilaismielinen pequotien uusi ylipäällikkö Sassacus riitaantui englantilaisten kanssa ja aloitti sodan näiden siirtokuntia vastaan Connecticutissa 1636. Kun Connecticutin ja Massachusettsin siirtolaiset alkoivat suunnitella vastaiskuja pequotien kyliin yritti Sassacus turvautua mohegaaneihin ja narragansetteihin. Nämä olivat kuitenkin solmineet liiton englantilaisten kanssa. Narragansett-päällikkö Miontonomo antoi yli 500-soturia brittien käyttöön, jotka itse olivat saaneet kokoon vain 240 siirtolaista ja 70 mohegaania.[6]

Toukokuussa 1637 britit, narragansettit ja mohegaanit suorittivat aamuöisen hyökkäyksen paaluvarustettuun Pequot-kylään Massachusettin Mystic riverille.[7] Kyläläiset, jotka suurelta osalta muodostuivat naisista, lapsista ja vanhuksista, eivät kyenneet vastarintaan.[8] Soturit olivat poissa järjestelemässä hyökkäyksiä brittien asutuksia vastaan. Heidät jäljitettiin ja ajettiin Mystic joen suoalueille, jonne takaa-ajajat järjestivät heille ansan. Nämä tapahtumat ja niitä seuranneet taistelut verottivat yli tuhannella hengellä pequotien rivejä. Päällikkö Sassacuksen kuolema oli samalla pequotien valtakauden loppu. Uncas käytti hyväkseen tilannetta ja adoptoi yli tuhat eloonjäänyttä pequotia mohegaaneihin vahvistaakseen kansaansa Uuden-Englannin eteläosien valtataisteluun.[4]

Nähdessään mohegaanien kasvavan voiman Miontonomo pyrki saamaan liittolaisia narragansetteille alueen pienistä heimoista. Mattabesicit ja pocumtukit lupautuivat antamaan tukensa hänelle. Vuonna 1642 Miontonomo teki pitkiä neuvottelumatkoja vesiteitse Long Islandille ja Hudsonjoen rannoille värvätäkseen sikäläisiä heimoja liittolaisikseen. Narragansettien vierailu saarella osui kuitenkin huonoon ajankohtaan, kun hollantilaisten Manhattanille perustama Uusi Amsterdam oli alkanut sodan sitä ympäröivien heimojen kanssa. Vuosina 1643–1644 käyty sotatila tunnetaan historiassa wappinger-sotana. Hollantilaiset menettivät suuren osan väestään lähes 20 eri delawareheimon. noustessa heitä vastan. Varman tuhon estääkseen hollantilaiset turvautuivat Connecticutin englantilaisiin ja kapteeni John Underhillin johtamat vapaaehtoisjoukot rauhoittivat tilanteen. Sodan ajaksi Rhode Islandilla lähes eristyksiin joutuneet narragansettit tekivät Miontonomon johdolla yllätyshyökkäyksen mohegaanien pääkylään Shetucketiin, mutta britit ehtivät varoittaa mohegaaneja hyökkäyksestä. Narragansettien liki 900 soturia käsittävä armeija keskeytti sodan mohegaanien siepatessa heidän päällikkönsä.[4]

Mohegaaneja johtava Uncas luovutti Miontonomon Hartfordin linnakkeen briteille, jotka sulkivat tämän tyrmään. Monien neuvottelujen jälkeen Miontonomo vapautettiin ja hän sai luvan palata kansansa pariin. Moheganien kylässä Uncasin veli löi tomahawkilla takaapäin Miontonomoa kuolettavasti.[4] Päällikkönsä menettäneet narragansettit eivät toipuneet menetyksestään, vaan joutuivat englantilaisten Rhode Islandin siirtokunnan ylivallan alle. Vanha päällikkö Canonicus kuoli 1640-luvun lopulla.[9]

Suurista johtajista jäljelle jäänyt itäisten nianticien päällikkö Ninigret päätti vallata lisää elintilaa Rhode Islandin ulkopuolelta. Vuonna 1653 hän kokosi joukon niantic- ja narragansett-sotureita suurta sotaretkeä varten. He ylittivät kanootein Long Islandin salmen tarkoituksenaan valloittaa montauk-intiaanien maa Long Islandin itäkärjessä. Alakynteen joutuneet montaukit saivat apua odottamattomalta taholta kun vuonna 1640 saarelle perustettu Southamptonin siirtokunta ajoi pois Ninigretin sotajoukot.[10]

Englantilainen pappi Roger Williams narragansettien parissa. Kirjankuvitusta 1800-luvulta.

1660-luvun alussa narragansettien lukumäärä oli viitisentuhatta. Rhode Islandin siirtolaisia oli vähemmän, arviolta 3 000 henkeä. Heidän keskinäiset välinsä pysyivät hyvinä koko vuosikymmenen. Vuonna 1643 perustettu Uuden-Englannin konfederaatio, johon kuluivat Connecticut, Massachusetts, New Haven ja Plymouth, käsitti kymmenkertaisen määrän asukkaita Narragansetteihin verrattuna. Tämä siirtokuntien yhdistys oli tehty niin ranskalaisia, hollantilaisia kuin intiaanejakin vastaan ja rauhoitti myös narragansetteja. Lisäksi Rhode Islandin toisessa perustuslaissa oli pykälä, jossa kiellettiin ahdistelemasta alueen intiaaniväestöä ilman siirtokunnan kuvernöörin antamaa lupaa.[11]

Suurin syy narragansettien hyviin suhteisiin varsinkin Rhode Islandin valkoiseen väestöön oli kuitenkin käännytystyötä intiaanien parissa tehneellä Roger Williamsilla, joka monilla saarnamatkoillaan teki evankeliumia tutuksi intiaanien keskuudessa ja sai myös narragansettit jättämään alkuperäiset aikeensa nousta sotaan uudisasutuksia vastaan. Rukouskaupunkien lisääntyminen eri puolille Uutta-Englantia lisäsi rauhaa ja loi kuvaa sodattomasta tulevaisuudesta.[8]

1670-luvun alussa näkyivät lähestyvän sodan ensimmäiset merkit. Narragansettit eivät liittyneet alkaviin levottomuuksiin, vaan ongelmat tulivat wampanoagien suunnalta, jotka puoli vuosisataa aiemmin olivat auttaneet puritaaneja selviytymään kylmän talven yli. Vanhan päällikön Massasoitin kuoltua vuonna 1661, oli uudeksi johtajaksi noussut hänen nuorempi poikansa Metacomet, joka tunnettiin valkoisten keskuudessa nimellä kuningas Philip. Hän jatkoi isänsä alulle panemia rauhansopimuksia, mutta oli samalla päättänyt estää englantilaisia saamasta haltuunsa lisää intiaaneille kuuluvia maita. Väitettiin, että kuningas Philip suunnitteli suurta salaliittoa brittisiirtokuntia vastaan. Siirtolaiset vaativat uutta rauhansopimusta, jossa ehtona olisi, että intiaanit luopuisivat kaikista tuliaseistaan. Philip saatiin suostuteltua allekirjoittamaan sopimus, mutta vain osa intiaaneista noudatti aseistariisuntaa.[12]

Vuonna 1671 kirjoitettu viimeisin rauhansopimus johti sotaan. Intiaanit tunsivät itsensä täysin siirtolaisten nöyryyttämiksi, eikä kuningas Philip pystynyt enää pidättelemään sotureitaan, jotka päättivät nousta brittien ylivaltaa vastaan. Wampanoagit aloittivat sodan kesällä 1675. Kuningas Philip sai muun muassa noin 4 000 narragansettia liittolaisikseen englantilaisia vastaan.[11] Mohegaanit pysyivät uskollisina briteille heidän ainoina liittolaisinaan. Narragansettien sotureita johti Miontonomon poika Canonchet, kun sen sijaan Ninigretin niantecit halusivat pysyä puolueettomana alkaneessa sodassa. Intiaanien sotajoukot liikkuivat pieninä ryhminä eri puolilla Massaschusettsia ja Connecticutia, ja heitä oli vaikea jäljittää. Uuden-Englannin lähes sadasta kaupungista Philipin joukot hyökkäsivät likimain joka toiseen ja onnistuivat hävittämään kymmenkunta kaupunkia kokonaan.[12]

Uuden-Englannin konfederaatti pääsi suorittamaan ainoan historiallisen yhteisesiintymisensä palkatessaan avukseen majuri Talcottin johtamat tuhat siirtolaista ja 150 mohegaania. Tämä sotajoukko onnistui tuhoamaan suuren narragansettien kylän Rhode Islandin Kingstonissa joulukuussa 1675.[4] Arviolta 600 narragansettia menehtyi taisteluissa osan palaessa kylänsä mukana.[13] Jotkut asukkaista, heidän joukossaan päällikkö Canonchet, pääsivät pakenemaan kylää ympäröivälle jäiselle suoalueelle. Kesään mennessä monet pakolaisista olivat saaneet surmansa, heidän joukossaan myös naispäällikkönä kuuluisuutta saanut Matantuck (tunnettu myös muilla nimillä kuten Quiapen ja Magnus).[14] Saman vuonna Canonchet joutui mohegaanien sieppaamaksi ja vähää myöhemmin brittien teloitusryhmän eteen. Canonchetin menetyksen jälkeen kuningas Philipin joukkojen rintama alkoi rakoilla ja sotaonni kääntyä englantilaisten eduksi. Menetykset olivat raskaita kummallakin puolella. Elokuussa 1676 alkoivat intiaanien omat riidat kyseenalaistaa sodan jatkamista. Muuan alipäälliköistä pyysi Philipiä antautumaan valkoisille. Vihan ja taistelumenetyksien sokaisema Philip ei kuunnellut ehdotuksia, vaan surmasi pyytäjän.[11] Tämän verityön seurauksena muuan intiaani kavalsi briteille Philipin olinpaikan. 12. elokuuta 1676 Wampanoagien päällikkö ammuttiin hengiltä.[15]

Narragansettien tilanne oli sodan jälkeen lohduton. Suurin osa sotureista oli surmattu, samoin monet päälliköistä. Lähes 3000 naista, lasta ja vanhusta oli vailla turvaa. Vielä hengissä olevat soturit olivat hajaantuneet ympäri metsiä. Heitä ajoivat takaa sekä siirtolaisten, että moheganien joukot. Monet naisista ja lapsista joutuivat orjalaivoihin, jotka kuljettivat heidät Länsi-Intian saaristoon. Vajaa 500 narragansettia kirjoitti rauhansopimuksen vuonna 1682. Brittien luvalla itäiset nianticit saivat ottaa heidät joukkoonsa. Nämä narragansettit pitivät oman heimonimensä ja säilyttivät omat perinteensä. Mohegaaneihin, mahicaneihin ja abenakeihin adoptoidut menettivät oman identiteettinsä ja heistä tuli uusien heimojen jäseniä.[3] Osa narragansetteista tuli 1700-luvun aikana kristinuskoon. Saman vuosisadan lopulla useat heistä siirtyivät New Yorkiin yhdistyäkseen Brothertonin mohegaaneihin.[16]

Nykyään narragansetien kieli on hävinnyt. He polveutuvat pääosin ryhmästä, joka liittyi nianticeihin. Suurin osa heimosta asuu edelleen Rhode Islandissa, joidenkin pienten ryhmien sijoittuessa Long Islandille tai Connecticutiin. Vuonna 1978 Rhode Islandin osavaltio palautti heimolle kaksi pientä maapalaa Charlestownin kaupungin alueelta. Alueet oli riistetty pakkokeinoin sata vuotta aiemmin. Vuonna 1983 narragansettin saivat liittovaltion tunnustuksen. Narragansettien maan käsittää kaikkiaan runsaat kymmenen neliökilometriä ja heidän lukumääränsä on tasaisessa nousussa lähennellen kolmeatuhatta. Nykyään narragansettit viettävät kahta vuosittaista juhlaa. Elokuussa he viettävät vihreän maissin kiitospäivää ja lokakuussa elonkorjuufestivaaleja.[3] Elinkeinoista metsänhoito on tärkeä, mutta myös turismi on huomattava tulolähde. Narragansetteilla on oma peli-ja huvittelukeskus ja kaapelitelevisioasema.