Naittaja

Naittaja oli aiemmin henkilö, jonka luvan nainen tarvitsi voidakseen solmia avioliiton. Vuoden 1734 lain mukaan naittaja sai tehdä tytön perinnöttömäksi, jos tämä avioitui vastoin naittajan tahtoa. Leski ei tällaista lupaa tarvinnut, vaan hänellä oli oikeus mennä omin päin uusiin naimisiin.[1][2]

Yleensä naittajana toimi tytön isä, jonka neuvonantajana toimi äiti. Näin määräsi laki ja se oli myös kansan oikeuskäsityksen mukaista. Isän kuoltua naittajanvalta siirtyi äidille. Vanhempien kuoltua naittajanvaltaa käytti tytön lähin miessukulainen. Elleivät vanhemmat olleet toisin määränneet, siirtyi naittajanvalta vanhempien kuoltua vanhimmalle täysveljelle ja ellei tätä ollut nuoremmalle täysveljelle. Ellei tätäkään ollut siirtyi tehtävä samaa isää olevalle velipuolelle, sitten velipuolelle samaa äitiä ja lopuksi ikäjärjestyksessä vanhimmalle lähisukulaiselle isän suvussa ja sitten äidin suvussa. Jos tytöllä ei ollut elossa olevia sukulaisia, toimi naittajana holhooja. Jos naittajaoikeudesta syntyi riita tai lain määräämää naittajaa ei pidetty tehtävään sopivana, niin naittajasta päätti tuomari. Ketään ei myöskään saanut naimisiin pakottaa eikä naimisiin menemästä syyttä estää. Avioliittoon mennessään miehen tuli vuoden 1734 lain mukaan olla täyttänyt 21 vuotta ja naisen 15 vuotta, ellei hallitsija katsonut kohtuulliseksi antaa lupaa siihen aiemmin.[1][3]

Naittajia oli esimerkiksi suomalaisilla, heidän sukukansoilla ja muissa Pohjoismaissa. Vuoden 1734 lain määräykset kumottiin Suomessa 1864 annetulla asetuksella, jonka mukaan nainen sai 21 vuotta täytettyään solmia avioliiton lupaa kysymättä.[4] Ruotsissa naittajista luovuttiin 1872 annetulla asetuksella^lähde?.