Naisten kaupunki

Naisten kaupunki tuli ensi-iltaan 80 italialaisessa teatterissa maaliskuussa 1980[4] ja sai yleisesti myönteisen vastaanoton, joka läheni pikemminkin "kunnioitusta kuin kiitosta".[4] Corriere della Seran kriitikko Giovanni Grazzinin tulkinnan mukaan elokuva on "emootioluettelo, toisinaan groteski, toisinaan farssimainen, joka tarjoaa muutamia faustilaisia purevia letkautuksia siitä, kuinka kiihkeä feminismi pilaa naisellisuuden... Tyylin näkökulmasta se ei ole yhtä yhtenäinen kuin yleensä, mutta paikoin se on ihastuttava. Esimerkiksi, kun mielikuvituksen avulla luodaan ihmistyyppejä, ei niinkään karikatyyrejä. Hylättyään hirviögalleriansa Fellinistä tulee siinä mielessä proosallinen. Tai kun eräiden henkilöhahmojen ristiriitaisuus – loistoesimerkki on ihanan Donatella Damianin esittämä subretti – tarjoaa hivenen suloutta ja rumuutta; tai kun elokuva lähenee musikaalia; tai kun paradoksista tulee surrealistinen, esimerkiksi juhlat ja pyörremyrsky epätoivoon lempikoiransa kuoltua vaipuvan Katzonen huvilalla".[5]

"Fellini on kuin nuoruutensa Madame Bovary", kirjoittaa Claudia Fava Corriere Mercantilessa. "Hän nautiskelee ilosta saadessaan työskennellä kokeneen työntekijäjoukon kanssa, uskollisen teknisen henkilökunnan, jotka luovat liikkuvia junia tai meren aaltoja, jotka huuhtovat pakollisen Romagnolin rantoja ikään kuin työskentelisivät George Mélièsin lavasteissa. Mutta sitten, yhä uudestaan, Fellini on näyttänyt meille, että hän on Mélièsin perillisestä suurin ja nerokkain. Lumous ei vain aina toimi, etenkin yritettäessä luoda huvittuneen kyvyttömyyden hämmästynyttä tunnustusta jouduttaessa kohtaamaan uutta nykynaista, johon liittyy nostalgiaa entisajan vanhaa naista kohtaan... Fellinin poikkeuksellisesta taituruudesta huolimatta elokuva harvoin saavuttaa inspiraation, järjestyksen, sarjakuvamaailman tai ironian harmoniaa."[6] L'Avveniren Francesco Bolzoni sanoo, että Fellini "pelasi pelejään. Mutta emmehän me odotakaan Felliniltä syvällistä naisen luonteen analyysia... Se on peli, jossa on välillä aukkoja, ja useammin keksintöjä jotka antavat uutta eloa kovin tuttuun, kovin kuluneeseen aiheeseen. Sitä hallitsee yllättävä totisuus... Se on elokuva, jossa on traagisuuden juonne, joka lopulta osoittautuu kepeäksi ja toisinaan huvittavaksi".[7] La Notten kriitikko Giorgio Carbone sanoo, että maestro on "lopulta savuttanut sen loistavan kypsyyden, joka sallii hänen tuhlata aarteitaan meille pelkästään tekemisen ilosta. Kuvien ja värien juhlan takana voimme kokea hänen ilonsa tämän elokuvan teosta, ilon joka ensimmäisestä kohtauksesta alkaen on myös meidän, ja sellaista emme ole saaneet kokea pitkään aikaan... Jos elokuvan tarinasta puuttuukin jännitys (emme me välitä, mitä tapahtuu Snàporazalle tai Katzonelle, koska tiedämme, että ennemmin tai myöhemmin näyttämölle ilmestyy Rimini ja uhkeat statistit), jännitys on kuvissa ja kohtausten kekseliäisyydessä".[8]

Elokuva esitettiin kilpailusarjan ulkopuolella 19. toukokuuta 1980 Cannesin elokuvajuhlilla,[9], ja suurin osa ranskalaisista kriitikoista lyttäsi, esimerkiksi otsikoin "Nolla Fellinille", "Tylsä harhakuva", "Katastrofi", mutta myös "Valtava, pitkästyttävä mahtailu".[4] Venäläinen elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski, joka oli samana vuonna Roomassa valmistelemassa Nostalgiaa, toteaa päiväkirjassaan, että Naisten kaupunki on fiasko: "Cannesin juhlilla lehdet sanovat, että Fellinin tuorein elokuva on täydellinen katastrofi ja että häntä itseään ei enää ole. Se on hirveää, mutta se on totta, elokuva on täysin mitätön."[10]

Elokuvan ensi-ilta Yhdysvalloissa oli huhtikuussa 1981, ja se sai yleisesti ottaen myönteisen vastaanoton, mutta katsojia hyvin vähän.[11] New Yorker Filmsin Daniel Talbot tarjosi yleisön kiinnostuksen puutteen selitykseksi: "Täällä sitä esitettiin alle 50 teatterissa, ja niistä kuudesta tuli 75 prosenttia tuloista. En tiedä mitä Gaumont tai Fellini olisivat voineet odottaa sellaiselta henkilökohtaiselta elokuvalta. Hän oli menettänyt täällä silloin jo suurimman osan yleisöään. Mikä ei tarkoita, etten pitäisi häntä yhtenä merkittävimmistä elokuvaohjaajista."[11] The New York Timesin Vincent Canbyn mielestä kuitenkin elokuva oli menestys: "Vaikka elokuva on liian pitkä, jopa Fellinin aficionadon mielestä, se on lumoava, häikäisevä visuaalinen näytös, osin burleski, osin satiiri, osin Folies-Bergère mutta yhtä kaikki elokuvaa. Kun Snàporazia vainoavat kaikkien hänen lapsuudesta alkaen tuntemiensa naisten haamut (tai joita hän olisi halunnut tuntea), Felliniä riivaavat Naisten kaupungissa hänen omat naisiin kohdistuvat tunteensa, kuinka hän tarvitsee heitä, kohtelee heitä (pääasiassa huonosti), hänen ihastuksensa heitä kohtaan ja hänen tietoisuutensa, että (onneksi) he ovat aina erilaisia... Vaikka Naisten kaupunki käsittelee irstailua, se on kaikkea muuta kuin irstaileva. Fellinin irstailu viittaa syvään kaipuuseen jonkinlaista suojaavaa kurinalaisuutta, ellei peräti siveyttä kohtaan. Kun sellainen kurinalaisuus tuhoaisi Snàporazin, se tekisi mahdottomaksi yhtä upean estottoman elokuvan kuin Naisten kaupunki suunnittelun ja tekemisen."[12]

Wall Street Journalin John Gould Boyum totesi, että "elokuvan sisällöllä on tuskin mitään tekemistä asenteiden rikkomisen, ajatusten analysoinnin kanssa. Fellini tuntuu tavoittelevan tässä tunteiden kirjaamista ja välittämistä, niiden monimutkaisten, ristiriitaisten tunteiden, joita keski-ikäinen italialainen mies yhtäkkiä joutuu kokemaan kohdatessaan yhteiskunnallisten ja seksuaalitapojen valtavat mullistukset... Me emme mene katsomaan Fellinin elokuvia uppoutuakseen tarinaan ja henkilöihin tai kohdataksemme ajatuksia. Me haluamme maestrolta ja hän haluaa meille antaa ihania seikkailuja tunteiden keskellä, erityisesti Fellinille ominaisen sellaisen omaperäisen sekoituksen nostalgiaa, liikutusta ja iloa, joka on erityisesti Fellinille ominaista."[13]