Naispappeus kristillisissä kirkoissa

Katolisen kirkon paavi Johannes Paavali II julisti vuonna 1994 pappeuden olevan kirkon erehtymättömän opetuksen mukaan varattu yksinomaan miehille.[4]

Ortodoksisessa kirkossa naisia ei vihitä papeiksi. Naispappeutta ei esiinny kirkon perinteessä, ja ortodoksisen näkemyksen mukaan teologisia kysymyksiä ei voida käsitellä irrallaan tästä perinteestä. Ortodoksinen kirkko ei pidä pappeutta oikeutena tai etuoikeutena eikä papistoa maallikoista erillisenä luokkana. Kirkon mukaan kysymys naispappeudesta ei ole oikeudenmukaisuus-, tasa-arvo- eikä ihmisoikeuskysymys.[5]

Ortodoksisen kirkon perinteessä on katsottu olevan useita esimerkkejä, jotka puhuvat naisten pappisvihkimystä vastaan:[6]

1. Kristuksen valitsemien apostolien joukossa ei ollut yhtään naista
2. Jumalansynnyttäjä ei toteuttanut sakramentaalista pappeutta
3. Apostolit eivät vihkineet naisia papeiksi
4. Tietyt apostoli Paavalin kirjoitukset

Osa ortodoksiteologeista katsoo, ettei naisen vihkimiselle papiksi kuitenkaan ole varsinaisia teologisia esteitä.[5] John Erickson on huomauttanut, etteivät kirkkoisät koskaan suoraan pohtineet naispappeutta ja että he yleensä hyväksyivät kreikkalaisen ja roomalaisen kulttuurin oletukset naisten asemasta. Ericksonin mukaan perinne ei tämän vuoksi tarjoa hyväksyttäviä vastauksia naispappeuskysymykseen. Maria Gwyn McDowellin mukaan on tärkeää erottaa kirkon ”pyhän perinne” eli evankeliumin ilmeneminen eri aikoina ja erilaiset paikalliset perinteet ja tavat, jotka ovat syntyneet tämän pohjalta, sillä perinne ei ole ortodoksisessa kirkossa uskon muuttumaton ilmaus. Kirkon haasteena onkin selvittää, mitkä muodot ja käytännöt tulee säilyttää ja mitkä voivat muuttua ajassa.[7][5]

Muun muassa teologi Kyriaki Karidoyanes FitzGerald on arvostellut esimerkiksi perusteluja, joiden mukaan Neitsyt Maria olisi toteuttanut sakramentaalista pappeutta, jos se olisi mahdollista. FitzGeraldin mukaan ortodoksisen kirkon opetuksessa Marian asema on ainutlaatuinen, ”ensimmäinen pyhien joukossa”, ja tämän palvelutehtävän vertaaminen kehenkään toiseen ihmiseen tai muuhun palvelutehtävään, myös sakramentaaliseen pappeuteen, on sen merkityksen väheksymistä.[8][9]

Vaikka ortodoksisen kirkon perinteessä ei ole esimerkkejä naisten vihkimisestä papeiksi, on kirkossa aikaisemmin vihitty naisia diakoniuteen. Tutkimusten perusteella on todettu, että diakonissan virka oli mahdollisesti diakoniin verrattavissa oleva kirkon virka. Ekumeenisen patriarkaatin vuonna 1988 järjestämässä ortodoksisten kirkkojen välisessä teologisessa konsultaatiossa esitettiin, että ”apostolinen diakonissan virka tulisi ottaa uudelleen käyttöön. Ortodoksinen kirkko ei koskaan ole täysin hylännyt tätä virkaa, vaikka se onkin jäänyt pois käytöstä. On olemassa laaja todistusaineisto apostoliselta ajalta ja patristisessa, kanonisessa ja liturgisessa perinteessä siitä, että tätä virkaa pidettiin korkeassa arvossa”.[7]

Martti Luther torjui kirjoituksissaan naisten vihkimisen saarnavirkaan. Hänen käsityksensä mukaan naisten toiminta saarnaajina olisi ollut vastoin Raamattua ja Jumalan säätämää luonnollista lakia.[10]

Tanskan luterilaisessa kirkossa ensimmäinen nainen vihittiin papiksi vuonna 1948 ja Ruotsin luterilaisessa kirkossa naispappeus mahdollistui vuonna 1958. Viron evankelis-luterilainen kirkko alkoi vihkiä naisia papeiksi 1967.[11] Latvian evankelis-luterilaisessa kirkossa naisia alettiin vihkiä papeiksi neuvostoaikana vuonna 1976, mutta jälleenitsenäistymisen jälkeen 1990-luvulla siirryttiin käytäntöön, jossa papiksi vihitään vain miehiä. Kirkolliskokous rajasi pappeuden Latviassa jälleen vain miehille 2016.[12]

Englannin kirkossa naispappeus hyväksyttiin 11. marraskuuta 1992,[13] ja ensimmäiset 22 naispappia vihittiin 8. toukokuuta 1994[14].

Suomessa teologisen loppututkinnon ensimmäisenä naisena suoritti Wendla Ivaska vuonna 1913. Kirkkolakiin naisteologien tehtäviä koskevat määräykset tulivat vuonna 1953. Vuoden 1963 kirkolliskokous perusti naisia varten seurakuntalehtorin opetusviran. Aluksi lehtoreilla ei ollut oikeutta saarnata eikä jakaa ehtoollista. Vuonna 1978 lehtoreille sallittiin saarnaaminen kirkkoherran luvalla, konfirmaation toimittaminen, ehtoollisen sairaaloissa ja vanhainkodeissa antaminen sekä muun ehtoollisen antamisessa avustaminen.[16]

Helsingin Sanomat kirjoitti vuonna 1969, että tuolloin vihittiin ensimmäinen suomalainen nainen Marja-Leena Teivonen papiksi Tukholman hiippakunnassa Ruotsissa. Teivonen oli opiskellut Helsingin yliopistossa teologian kandidaatiksi ja valmistunut edellisenä keväänä ja lähtenyt Ruotsiin, kun ei saanut Suomesta työtä. Teivonen oli 25-vuotias papiksi vihittäessä ja aloitti Ruotsin kirkon suomalaisten parissa seurakuntatyön.^lähde?

Pappisviran avaamista naisille käsiteltiin useissa kirkolliskokouksissa. Vuoden 1958 kokouksessa asetetun komitean mietintö valmistui vuonna 1962, ja vuoden 1963 kirkolliskokouksessa asiasta äänestettiin. Papinviran avaamisen puolesta äänesti 63 ja vastaan 55. Muutos olisi vaatinut kolmen neljäsosan määräenemmistön. Vuoden 1976 kirkolliskokouksessa 70 äänesti puolesta ja 33 vastaan. Kolmannen kerran asiasta äänestettiin vuonna 1984, jolloin 73 äänesti puolesta ja 32 vastaan. Seuraavan kerran pappisviran avaaminen naisille oli esillä vuoden 1986 kirkolliskokouksessa, jolloin ehdotus sai tarvittavan määräenemmistön äänin 87 puolesta ja 21 vastaan.[16]

Naispappeuden hyväksymisen yhteydessä vuonna 1986 kirkolliskokous hyväksyi myös ponnen, jonka mukaan niillä, jotka vastustavat papinviran avaamista naisille, on edelleen oikeus tulla vihityksi pappisvirkaan ja nimitetyksi kirkon virkoihin.[16]

Kirkkolain muutos astui voimaan vuoden 1988 alusta, ja 6. maaliskuuta samana vuonna vihittiin pappisvirkaan 94 naisteologia. Kun pappisvirka oli avautunut naisille, suurin osa seurakuntalehtoreista otti pappisvihkimyksen ja samalla lehtorinvirkoja muutettiin papinviroiksi. Vuoden 1990 kirkolliskokous avasi myös piispan viran naisille.[17][18]

Vuoden 1986 kirkolliskokouspäätöksen jälkeen monet herätysliikkeet evankelisluterilaisen kirkon piirissä pitäytyivät kirkon aiempaan käytäntöön, eivätkä kutsuneet järjestämiinsä tilaisuuksiin opetus- tai puhujatehtäviin taikka jumalanpalvelusta toimittamaan naispuolisia pappeja. Myös osa seurakuntapapistosta vastusti naispappeutta. Pappisliiton hallitus hyväksyi 18.3.1987 ns. ajo-ohjeet, joiden mukaan papinviran haltijalla oli oikeus väistyä jumalanpalvelusyhteistyöstä, mikäli hän ei katsonut voivansa toimittaa jumalanpalvelusta yhdessä toisten kanssa. [19]

Kirkon piispoista yksi, Oulun hiippakunnan piispa Olavi Rimpiläinen ei vihkinyt pappisvirkaan naispuolisia teologeja. Piispa Rimpiläisen jäätyä vuonna 2000 eläkkeelle ei Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa ole enää ollut käytännössä mahdollista saada pappisvihkimystä ilman, että mukana on myös naispuolisia virkaan vihittäviä.

Naispuolisten pappien suhteellisen osuuden kasvaessa seurakunnissa, työtehtävien järjestäminen ajo-ohjeiden mukaisesti kävi 2000-luvulle tultaessa yhä vaikeammaksi. Samalla erilaiseen virkakäsitykseen liittyvät työyhteisöongelmat lisääntyivät. Niinpä pappisliitto esitti kirjeellään 19.8.2002 tuomiokapitulien harkittavaksi, onko naisten pappisvirkaan torjuvasti suhtautuvaa syytä jatkossa asettaa ehdolle ainakaan monipappisen seurakunnan kirkkoherran virkaan. Myös kirkolliskokoukselle jätettiin kaksi aiheeseen liittyvää aloitetta. Piispainkokouksen perustama työryhmä julkaisi 30.1.2006 mietinnön ”Työn johtaminen, työyhteisön kehittäminen ja työturvallisuus” (Suomen ev.-lut. kirkon keskushallinto. Sarja B 2006:2). Mietinnön pohjalta piispainkokous hyväksyi 12.9.2006 kirkolliskokoukselle osoitetun selonteon erilaisten virkanäkemysten aiheuttamien työyhteisöongelmien hoitamiseksi. Selonteossa päädyttiin kantaan, ettei naispappeuteen torjuvasti suhtautuvan vakaumus voi näkyä työtehtävien hoitamisessa vaan hänen tulee sitoutua kaikilla tasoilla yhteistyöhön myös naispappien kanssa.[19] Seurauksena oli, ettei yhteistyöstä kieltäytyviä enää ole vihitty papeiksi tai huomioitu kirkon viran- tai työnhaussa, sekä aiempaan väistämiskäytäntöön pitäytyvien haastamista oikeuteen ja kiistanalaisia irtisanomisia.

Suomen vanhinta herätysliikettä edustava Suomen rukoilevaisen kansan yhdistys jakaantui vuonna 1984 naispappeuskysymyksen vuoksi. Tuolloin naispappeutta vastustavat rukoilevaiset perustivat uuden yhdistyksen Länsi-Suomen Rukoilevaisten Yhdistys. Myös Evankelinen herätysliike on jakautunut kysymyksessä kahtia. Suomen Luterilaisesta Evankeliumiyhdistyksestä (SLEY) vuonna 2007 eronneet naispappeuden hyväksyvät perustivat vuonna 2008 Evankelisen lähetysyhdistyksen (ELY).[20] Vanhoillislestadiolaisuuden johto vastustaa naispappeutta, mutta täyttä yksimielisyyttä asiasta ei nuoren polven vanhoillislestadiolaisten keskuudessa vallitse, mm. vuonna 2012 vanhoillislestadiolaisnainen Mari Leppänen vihittiin papiksi oman herätysliikkeen kielteisestä kannasta huolimatta[21].

Vuonna 2007 naispappeuskiista sai valtakunnallista julkisuutta Vammalan seurakunnan kappalaisen Jari Rankisen kieltäydyttyä työskentelemästä jumalanpalveluksessa naispapin kanssa.[22] Tapauksen saaman julkisuuden vuoksi Eroa kirkosta -nettisivua ylläpitävän Tampereen vapaa-ajattelijat ry:n mukaan kirkosta eroaminen kaksinkertaistui huhtikuussa 2007, Vammalassa ei kuitenkaan näkynyt eropiikkiä.[23]

Kirkon tutkimuskeskuksen vuonna 1999 tekemän tutkimuksen mukaan seurakuntien työntekijöistä ja luottamushenkilöistä 76 prosenttia suhtautui myönteisesti naispappeuteen ja 24 prosenttia varauksellisesti.[16]

Suomen Gallupin yhdessä Kirkon tutkimuskeskuksen kanssa joulukuussa 2000 tekemän puhelinkyselyn mukaan suomalaisista 85 prosenttia hyväksyi naispappeuden varauksetta ja kahdeksan prosenttia varauksin. Viisi prosenttia suomalaisista vastusti yksiselitteisesti naispappeutta. Alle 25-vuotiaiden keskuudessa naispappeuden kannatus oli suurinta, 95 prosenttia. Kielteisintä suhtautuminen oli aktiivisimpien kirkossakävijöiden joukossa, sillä vähintään kerran kuussa kirkossa käyvistä naispappeutta vastusti 28 prosenttia.[16]

Taloustutkimuksen lokakuussa 2006 suorittamassa kyselyssä ainoastaan kolme prosenttia suomalaisista vastusti naispappeutta. Papeista ja kanttoreista naispappeutta vastusti kaksi prosenttia.[24]

SLEY:n palveluksessa ollut pappi Ari Norro tuomittiin sakkoihin naispapin syrjimisestä. Norro oli ollut Hyvinkään seurakunnassa vuonna 2007 saarnaajavieraana eikä jumalanpalveluksen järjestämisen yhteydessä suostunut toimimaan jumalanpalvelusyhteistyössä pastori Petra Pohjanraidon kanssa, koska hänellä oli naispappeudesta toisenlainen mielipide. Hyvinkään kirkkovaltuuston puheenjohtaja Pekka Laine teki asiasta rikosilmoituksen ja asianosaisena pastori Petra Pohjanraito jätti asian syyttäjän harkittavaksi ja syyttäjä otti asian käsittelyyn. Pohjanraito voitti syrjintäjutun käräjäoikeudessa. Norro valitti päätöksestä korkeimpaan oikeuteen asti. Päätös pysyi samana kaikkien oikeusasteiden läpi. (KKO).[25][26] Syyte perustui yksittäisen päivän työvuorolistaan, jossa naispappi saattoi työskennellä jumalanpalveluksessa eri puolilla seurakuntaa. Seurakunta noudatti piispainkokouksen vuonna 2006 antamia ohjeita, joiden mukaan papeille ei enää tehty sukupuoleen liittyviä työjärjestelyitä.[27]

Suomessa toimivat luterilaiset vapaakirkot kuten Suomen Tunnustuksellinen Luterilainen Kirkko ja Luther-säätiö torjuvat naispappeuden.

Muiden ortodoksikirkkojen tapaan Suomen ortodoksinen kirkko torjuu naispappeuden.

Suomen Vapaakirkko hyväksyi naispappeuden vuonna 2002. Myös Suomen Helluntaikirkko ja Suomen metodistikirkko hyväksyvät naispappeuden. Suomen Baptistikirkko ja Herran Kansa torjuvat naispappeuden.